Sataa lunta. Tänään on satanut useammin lunta kuin joinakin viikkoina talvella.
Mutta aamulla ei satanut. Oli nollassa, mutta paistoi. Arkiaamutavoistani poiketan lähdin ulkoiluttamaan Canonia Meri-Toppilan rantaan. Kannatti. Vesi oli matalalla, matalikot näkyivät, ”Vitikkua”, jossa osa frisbeemaalikoreista on, oli harvennettu, ja nyt siitä on tulossa koivikko. Se ilahdutti.
Ja vielä iloisempi olin, kun rannassa hoksasin, että kaislaa, heinää tai whatever se onkaan, oli niitetty. Möljän aallonmurtajalle, Ilo-kiville, olisi voinut melkein kävellä. Jollei olisi väylä välissä. Mutta melkein. Olisin halunnut. Mutta jo se, että rantaviiva nyt erottuu selkeästi, on suurenmoista. Siitä on minulle iloa vielä monilla lenkeillä. Mannisenoja, jota usein ei edes näy, kun on talvella jäässä ja kesällä liki kuiva sekä risukon takana piilossa, solisi, ja vesikin oli ”ei-ihan-ruskeaa”…
Tepastellessani, aamuhetkestä, auringosta ja keväästä – vaikka sitten viileästäkin – nauttiessa taas kerran lupasin itselleni, että teen tämän useamminkin: lähden arkiaamuna aikaisin lenkille. On lupauksia, jotka pidän, – tämä ei kuulu niihin. Tiedän sen jo nyt.
Joka tapauksessa koko päivän parempi ryhti, olkapääkin pitkästä aikaa ihan kivuton. Liikkuminen on, olisi, hyväksi. Asioiden näin ollen lopetan nyt tässä koneella istumisen, ja säästän huomiseksi vähän ostosvinkkejä keittiöön.