Varhainen aamu. Lahjaprojekti loppuun. Työpäivä. Aika lyhyt sellainen ja sitten teatteri-ilta. (Kalaasi)ystäväpariskunta kutsui meidät teatteriin, me kutsuttiin heidät ulos syömään ja siispä Sokeri-Jussiin töiden jälkeen ja sitten teatteriin katsomaan Mielensäpahoittaja ja miniä. Miniä oli hyvä, koheltaja, uranainen, ihminen, äiti, miniä. Mielensäpahoittajan miniä oli paljon kepeämpi kuin Mielensäpahoittaja, mutta haittaakse? Meitä ei. Näytelmää katsoessa tuli mieleen, että on appivanhempia ja on appivanhempia.
Minulla on ihan hyvä appiukko. Eipä ole meillä ollut näytelmän kaltaisia skaboja. Päinvastoin, hyvin on apen kanssa juttuun jo liki 40 vuotta tultu.
Ja on minulla ihan hyvä anoppikin. Joku voisi väittää, että on vähän äkkiväärä, tai ei ehkä niinkään, vaan että on tiukka mielipiteissään, mutta onko se joku ongelma? Ei ole ainakaan meidän välillä ollut. Naisella pitää olla mielipiteitä. Ja ollaanhan me monesta asiasta eri mieltä. Ehkä eniten matkustamisesta: anoppi kun on sitä mieltä, että meidän tyttären Meksikoon muutto on suunnilleen poikansa ja miniänsä vika: ”Ite ootte niitä penskoja ihan pienestä asti maailman joka kolkkaan raahanneet, siinä on oppineet kulkemaan”. Mitäpä tuotakaan kiistämään: jos aina ois oltu vain kotinurkilla, olisiko lapsi rohjennut maailmalle lähteä. Meidän vika. Ja ennenkin olen täällä kertonut anopin kuolemattoman viisauden: ”Ihminen ei koskaan elä niin vanhaksi, että ehtisi tarpeeksi olla kotona.” Sanoo ihminen joka ei paljon reissaamisesta perusta. Mutta ei se haittaa. Hyvä anoppi on.
Ja teatterilta lähtiessä taivas!! Oliko minulla järkkäri mukana? No hyvänen aika: ei sentään teatterissa. Mutta kännykkä oli. Ja siinä kamera. Tässä tulos…
Hyvä oli perjantai-ilta.