Tuntui aika sopivalta lähteä tänään pois Hangasojalta. Yöllä oli satanut räntää. Aamulla ovelta näytti tältä.
Meillä oli tarkoitus lähteä niin myöhään että mentäisiin Rovaniemellä lounaalle (Monte Rosaan jota olemme kuulleet kehuttavan), mutta kun olimmekin jo klo 9.18 autossa valmiina lähtemään, olimme Napapiirillä jo puolelta päivin eikä todellakaan vielä nälkä.
Tosin heti kohta matkaan päästyämme näytti että saattaa kulua aikaa ennen kuin päästään kulkemaan. Juuri kun tulimme paikalle (vain yksi auto ennen meitä) oli rekka luisunut ensin oikealle sillan kaiteeseen ja sitten poikittain Vuotson kanavan (yhdistää Lokan ja Porttipahdan tekoaltaat/järvet) ylittävän sillan tukoksi. Ihan linkussa oli iso venäläinen rekka. Kuski tuli autosta, silmin nähden kiroili, ja soitti jonnekin… Onneksi sillan oikealla puolen menee pyörä- ja jalkakäytävä, joten pääsimme sitä kautta jatkamaan matkaa.
Sodankylään asti kurja sohjo keli, vedensekaista räntää satoi, joten päätin keskittyä harkkamappiin, jota lueskelin. Minulle kun tämmöinen keli tuo ikäviä muistoja nuoruusvuosilta. Kohtuullisen pahan metsäänajon tein ihan omaa kokemattomuuttani ja hölmöyttäni.
Niinpä sitten itse asiassa lueskelin koko matkan, sillä pehtoori lupasi ajaa, ja minä sain monta tuntia tehdä hommia.
Ja räpsiä kännykameralla kuvia.
Sodankylään tullessa tie jo sula, mutta vesiliirron vaara ei ollut mikään vähäpätöinen juttu.
Sodankylässä näyttää kuin olisi ukkonen tulossa.
Rovaniemi kaikkea muuta kuin kaunis Napapiirin talvikaupunki.
Iissä, hautausmaan (joka on muuten Suomen ainoa oleva edelleen käytössä oleva saarihautuumaa) kohdalla jo sinistä taivasta, aurinko paistoi, tie sula ja kuiva.
Kotiin (puhtaasen sellaiseen! meillä on käynyt S. poissaollessamme, ah onnea!) oli hyvä tulla.
Pihalla auton oven avatessa kuuluu humina, isompi humina kuin tunturissa, kuin olisi ison kosken tai valtameren äärellä. Tuuli on kova, kohisee, humisee. On vaikea tietää, mikä vuodenaika on. Pihalla kun näkyy nurmi. Usein hiihtolomalta tullessa katoilta on tullut lumet pihalle, kulkuväylille ja niitä saa ensin raivata. Ei tänään.
Eikä tänään eikä huomennakaan tule nuoret syömään.
Muutoinkin ollut ihan hurja ikävä tyärtä, ja nyt se tuntuu taas isosti. Eihän esikoinen moneen vuoteen ole meidän kanssa hiihto- tai pääsiäislomilla Lapissa ollutkaan (useimmiten lomat paisteli Hesellä hampurilaisia ja/tai teki kandia tai jotain sen sellaista), mutta sitten usein järkkäsi niin, että oli kotiuduttuamme kotikotona syömässä. Ei nyt. Mutta eilen (viime yönä) sain Meksikosta whatsApp-viestin: loppiaisena toistamiseen lähettämäni marraskuun (!!!) mökkituliainen (= kortti, arpa, pieni saamelaiskäsityökaulakoru) oli tullut perille. Siellä alkaa San Pedron posteljooni oppia, missä meidän lapsi asustelee. Eikä mennyt kuin kaksi kertaa kaksi kuukautta!