Ei määräänsä enempää

Kuppi kaatui, mitta tuli täyteen, hihat paloi, käämit kärähti, … Ei mitään kertakaikkista hermostumista, mutta on tässä viime aikoina tavallista tiuhempaan vaan tullut törmätyksi juttuihin, joista nyt on kertakaikkiaan saatava tilittää ja tylyttää. 

Nyt tulee siis vuodatus ja urputus, joten kannattaa klikkautua muualle, jollei valittaminen kiinnosta. 🙂 

Aina on ollut opiskelijoita, jotka eivät oikein tajua, että vaikka on jonkinlainen akateeminen vapaus – edes rippeet siitä jäljellä – ei yliopisto ole mikään paikka, jossa heille räätälöidään soppelit suoritustavat ja toiskelpoisista syistä myönnetään helpotuksia tai erioikeuksia. 

Tiedän ja ymmärrän, että opiskelijoiden on käytävä opintojen ohessa töissä, mutta! Työssäkäynti ei ole peruste vaatia erityisjärjestelyjä ja helpotuksia: ”Voinko suorittaa vain kuusi seminaarikertaa kymmenestä, kun mullon aina joka kolmas viikko iltavuoro”? – No et voi, kun ne kymmenen kertaa viidestätoista on pakollisia – kaikille. Opintovaatimukset tarkoittaa vaatimuksia. Ja ne on kaikille samat. Piste.

”En millään päässyt sinne opinto-ohjausinfoon (joka ei olekaan pakollinen), mutta voisitko näyttää mulle ne diat ja kertoa niinku mulle tärkeät pointit?”
– No en voisi. Minun ”ohjauspiirissäni” on noin 60 – 80 opiskelijaa, joita nämä infot koskevat: ei voi antaa mitään räätälöityjä ”yksityistunteja”, sitä paitsi ne kaikki diat on oppiaineen etusivulla ja lähetin niistä tiedon kaikille opiskelijoille.
– Ai lähetit vai? Jukra, mä ku en paljo ehi sähköpostia lukea. 

Ensimmäisenä työpäivänä joululoman jälkeen puhelu: ”Mun poikakaveri sai meille überhalvat lennot Taikkulaan, enkä sitten voikkaan tenttiä sitä viimeistä aineopintojen kirjapakettia tammikuussa vaikka jo ilmoittauduin [ja johon yo-lehtori oli jo tehnyt kysymykset], ja kun kuitenkin haluaisin kandipaperit ennen pääsiäistä, kun lähden vapulta jo kotipuoleen töihin, niin etkö vois suunnitella mulle jotain esseitä – vaikka, niin voisin suorittaa silleen. Laita vaikka sähköpostiin ne aiheet, niin voin jo reissussa valita ja panna aiheen muhimaan, vaikka.” – En, kun se opintojakso suoritetaan kurssilla ja tenttimällä tietyt metodikirjat, jotta voit mennä graduseminaariin. Vaikka.

Eräänä loppukevään maanantaina (jolloin yo-lehtorin pöytä on täynnä tarkastettavia pääsykoepapereita ja kanditöitä) tulee sähköposti: ”Kun en millään ehtinytkään [koko lukukausi oli aikaa] saada sitä gradua aikasemmin kansiin  ja kun niiiiiin tarviiiiiiin ne maisterin paperit jo seuraavassa publiikissa, että voisin hakea sitä kirjastonhoitajapaikkaa, jossa olen ollut harjoittelijana, niin tarkastaisitko sen [liki 100-sivuisen] gradun ja tekisit lausunnon perjantaiksi… Pliis! Kiitti paljon etukäteen! ”

”Mun tarttee tehdä jatkoanomus opinto-oikeuden ylläpitoon ja samalla tarvin sossuun todistuksen, että opiskelen kesällä. Ja meidän [meidän?] pitäis kai tehdä sinne Kelalle se hopsiki? Sopisko että tulen vaikka huomenna käymään ja hakemaan? ”
– Ei sovi, minä jään huomenna kesälomalle.
– Millä minä sitten kesän elän?

~~~~~~~~~~~~~~~~

Tällaisia, tämänkaltaisia juttuja on vuosien varrella tullut ja ollut. Nuo ylläolevat olen ”soveltanut, sepittänyt”, yksikään ei ole ”yksyhteen” tosi, mutta voisi olla, ja ärsyttävämpiäkin on. Ja joka viikko jotain lieviä erityisjärjestelyjä anelevia. Usein voidaankin joustaa. Silloin kun se käy helposti eikä aseta opiskelijoita eriarvoiseen asemaan, silloin kun se on reilua. Olen oikeasti aika joviaali näiden suoritustapojen kanssa, mutta oikeudenmukainen pitää olla. Joten kyllä tällaiset joskus oikeasti jurppii.

Ja nyt kun olen päässyt tähän urputtamisen makuun, niin minua ärsyttää myös tavarataloissa kaikki ihmiset jotka jäävät liukuportaiden yläpäähän miettimään mihin päin lähtisi, ja portaista tulevat ovat aika vaikeassa paikassa.

Nekin ihmiset riepoo, jotka menevät kuppilan tiskille ja ryhtyvät siinä miettimään, ottaisivatko munkin vai korvapuustin, ottavatkin pitkän pohdinnan jälkeen sämpylän, ryhtyvät kaivamaan lompakkoa ja korttia esille, ja sitten hoksaavat, että sittenkin haluavat mansikkawienerin ja palaavat takaisin pullavitriinille, palauttavat sämpylän takaisin, ottavat wienerin, ja sitten päättävätkin maksaa kolikoilla ja ryhtyvät laskemaan niitä, kunnes huomaavat, etteivät ne sittenkään riitä, ja sitten maksavatkin kortilla. Ja sen jälkeen menevät taas jonossa vastavirtaan hakemaan lautausliinoja ”kun viineristä kädet aina tuhriintuvat”.

Mikähän muu minua vielä ärsyttäisi, tämä suoltaminen kun kummasti helpottaa. ; )

Kaikkea hyvää ja hermoilematonta loppuviikkoa, ihmiset! Huomenna on jo perjantai.