Kuppi kaatui, mitta tuli täyteen, hihat paloi, käämit kärähti, … Ei mitään kertakaikkista hermostumista, mutta on tässä viime aikoina tavallista tiuhempaan vaan tullut törmätyksi juttuihin, joista nyt on kertakaikkiaan saatava tilittää ja tylyttää. 

Nyt tulee siis vuodatus ja urputus, joten kannattaa klikkautua muualle, jollei valittaminen kiinnosta. 🙂 

Aina on ollut opiskelijoita, jotka eivät oikein tajua, että vaikka on jonkinlainen akateeminen vapaus – edes rippeet siitä jäljellä – ei yliopisto ole mikään paikka, jossa heille räätälöidään soppelit suoritustavat ja toiskelpoisista syistä myönnetään helpotuksia tai erioikeuksia. 

Tiedän ja ymmärrän, että opiskelijoiden on käytävä opintojen ohessa töissä, mutta! Työssäkäynti ei ole peruste vaatia erityisjärjestelyjä ja helpotuksia: ”Voinko suorittaa vain kuusi seminaarikertaa kymmenestä, kun mullon aina joka kolmas viikko iltavuoro”? – No et voi, kun ne kymmenen kertaa viidestätoista on pakollisia – kaikille. Opintovaatimukset tarkoittaa vaatimuksia. Ja ne on kaikille samat. Piste.

”En millään päässyt sinne opinto-ohjausinfoon (joka ei olekaan pakollinen), mutta voisitko näyttää mulle ne diat ja kertoa niinku mulle tärkeät pointit?”
– No en voisi. Minun ”ohjauspiirissäni” on noin 60 – 80 opiskelijaa, joita nämä infot koskevat: ei voi antaa mitään räätälöityjä ”yksityistunteja”, sitä paitsi ne kaikki diat on oppiaineen etusivulla ja lähetin niistä tiedon kaikille opiskelijoille.
– Ai lähetit vai? Jukra, mä ku en paljo ehi sähköpostia lukea. 

Ensimmäisenä työpäivänä joululoman jälkeen puhelu: ”Mun poikakaveri sai meille überhalvat lennot Taikkulaan, enkä sitten voikkaan tenttiä sitä viimeistä aineopintojen kirjapakettia tammikuussa vaikka jo ilmoittauduin [ja johon yo-lehtori oli jo tehnyt kysymykset], ja kun kuitenkin haluaisin kandipaperit ennen pääsiäistä, kun lähden vapulta jo kotipuoleen töihin, niin etkö vois suunnitella mulle jotain esseitä – vaikka, niin voisin suorittaa silleen. Laita vaikka sähköpostiin ne aiheet, niin voin jo reissussa valita ja panna aiheen muhimaan, vaikka.” – En, kun se opintojakso suoritetaan kurssilla ja tenttimällä tietyt metodikirjat, jotta voit mennä graduseminaariin. Vaikka.

Eräänä loppukevään maanantaina (jolloin yo-lehtorin pöytä on täynnä tarkastettavia pääsykoepapereita ja kanditöitä) tulee sähköposti: ”Kun en millään ehtinytkään [koko lukukausi oli aikaa] saada sitä gradua aikasemmin kansiin  ja kun niiiiiin tarviiiiiiin ne maisterin paperit jo seuraavassa publiikissa, että voisin hakea sitä kirjastonhoitajapaikkaa, jossa olen ollut harjoittelijana, niin tarkastaisitko sen [liki 100-sivuisen] gradun ja tekisit lausunnon perjantaiksi… Pliis! Kiitti paljon etukäteen! ”

”Mun tarttee tehdä jatkoanomus opinto-oikeuden ylläpitoon ja samalla tarvin sossuun todistuksen, että opiskelen kesällä. Ja meidän [meidän?] pitäis kai tehdä sinne Kelalle se hopsiki? Sopisko että tulen vaikka huomenna käymään ja hakemaan? ”
– Ei sovi, minä jään huomenna kesälomalle.
– Millä minä sitten kesän elän?

~~~~~~~~~~~~~~~~

_MG_4540

Tällaisia, tämänkaltaisia juttuja on vuosien varrella tullut ja ollut. Nuo ylläolevat olen ”soveltanut, sepittänyt”, yksikään ei ole ”yksyhteen” tosi, mutta voisi olla, ja ärsyttävämpiäkin on. Ja joka viikko jotain lieviä erityisjärjestelyjä anelevia. Usein voidaankin joustaa. Silloin kun se käy helposti eikä aseta opiskelijoita eriarvoiseen asemaan, silloin kun se on reilua. Olen oikeasti aika joviaali näiden suoritustapojen kanssa, mutta oikeudenmukainen pitää olla. Joten kyllä tällaiset joskus oikeasti jurppii.

Ja nyt kun olen päässyt tähän urputtamisen makuun, niin minua ärsyttää myös tavarataloissa kaikki ihmiset jotka jäävät liukuportaiden yläpäähän miettimään mihin päin lähtisi, ja portaista tulevat ovat aika vaikeassa paikassa.

Nekin ihmiset riepoo, jotka menevät kuppilan tiskille ja ryhtyvät siinä miettimään, ottaisivatko munkin vai korvapuustin, ottavatkin pitkän pohdinnan jälkeen sämpylän, ryhtyvät kaivamaan lompakkoa ja korttia esille, ja sitten hoksaavat, että sittenkin haluavat mansikkawienerin ja palaavat takaisin pullavitriinille, palauttavat sämpylän takaisin, ottavat wienerin, ja sitten päättävätkin maksaa kolikoilla ja ryhtyvät laskemaan niitä, kunnes huomaavat, etteivät ne sittenkään riitä, ja sitten maksavatkin kortilla. Ja sen jälkeen menevät taas jonossa vastavirtaan hakemaan lautausliinoja ”kun viineristä kädet aina tuhriintuvat”.

Mikähän muu minua vielä ärsyttäisi, tämä suoltaminen kun kummasti helpottaa. ; )

Kaikkea hyvää ja hermoilematonta loppuviikkoa, ihmiset! Huomenna on jo perjantai.

_MG_4540 b

 

8 Comments

  1. Tuo meininki jatkuu siis yliopistossakin. Kuulostaa niiiin tutulta, että suorastaan lohduttaa tuo ”urputtamisesi”. Täytyy tietenkin korostaa, että valtaosa opiskelijoistamme hoitaa asiansa mallikkaasti, kuten varmasti teilläkin, mutta sitten on niitä jotka eivät kahteen ja puoleen vuoteen tee mitään, ja nyt abikeväänä pitäisi opettajien heille kursseiksi muuttua. Siinä sitten yritän selittää, että ei se yhteiskunta sillä tavalla pyöri… 🙂 Meillä on sitten vielä se, että näitä erilaisia vaatimuksia ovat toisinaan esittämässä myös isät ja äidit…

  2. Minä otan kahvilan kassajonossa rennosti, eikä minua häiritse ollenkaan, vaikka joku vähän miettisikin ostoksiaan tai maksaisi vaikka miten. Lieköhän iälläkin ja eläkkeelläololla osuutta asiaan? Tosiasiassa käyn erittäin harvoin nykyisin Suomessa kahviloissa ja ulkomailla on yleensä pöytiintarjoilu.

  3. Vertaistuki on hyväksi. Todellakin, todellakin: eihän se yhteiskunta sillä tavalla pyöri. 🙂

    Olet oikeassa, ja hyvä kun otit esille: suurin osa opiskelijoista hoitaa hommansa, – vaikka käyvätkin töissä. Suurin osa opiskelijoista on fiksuja ja vastuuntuntoisia, toiset huomioonottavia.

    Eivät meillä vanhemmat juuri puutu asioihin – onneksi. Kerran kyllä yhden pojan äiti hoiteli oman ainokaisensa asioita, kun tämä oli syyslukukauden armeijassa ennen kuin pääsi aloittamaan opinnot. Eikä se jäänyt siihen, toisen vuoden syksylle asti soitteli muutaman kerran tyyliin ”miten ihmeessä se meidän Jani-Petteri (nimi muutettu :)) ei sitä teemaseminaaria nyt sitten saanutkaan suoritetuksi” jne.

  4. Marja, minulle ei jonottamishermojen leppoistumiseen taida auttaa eläköityminenkään.

    Olen surkea jonottaja, eikä asiaa auta yhtään, että kun luento/kokous/vastaanottotauolla olet kahvia hakemassa, jonot ovat pitkät ja aikaa rajallisesti.

    Mutta näissä jutuissa vika on kyllä minussakin; on surkea odottaja ja jonottaja. Ja sitä paitsi valitsen aina väärän jonon tai ajan.

  5. Minulla meinaa auttamattomasti palaa käämit kassajonossa niiden ihmisten kanssa, jotka seisoskelevat ja ajattelevat sinisiä ajatuksia kassan vetäessä heidän ostoksiaan ”läpi” ja sitten kun kassa sanoo hinnan, sitten he vasta alkavat kaivamaan kassista lompakkoa, lompakosta pankkikorttia ja ai joo, se plussakorttikin piti vetää ensin, miten päin se nyt vedetäänkään ja sitten, vasta sitten päästään maksamiseen makuun…

  6. Kuinka lohdullista, Esteri! On siis muitakin kuin minä, jotka näissä tilanteissa tuskastuvat. 😉

  7. Go Reija! Samaa mieltä ihan kaikesta 🙂 Minusta tuli muuten todella mallikelpoinen asiakas jo sen ensimmäisen (kaikkiaan vissiin neljä) kassakesäni jälkeen. Osaan jonottaa vuoroani oikeassa kohdassa seisten, laittaa tavarat hihnalle oikeaan järjestykseen (raskaat tavarat kärkeen ja ruukkusalaatit viimeiseksi), laittaa sen seuraavan asiakkaan kapulan heti omien ostosteni perään, hoitaa maksutapahtuman ilman sähläyksiä ja pakata ostokseni hemmetin nopeasti 😉 Eikä pieneen mieleenikään ole tullut yrittää varastaa muovipussia, maksaahan se kokonaista 0,15 euroa 😉

  8. Huomenta kassaneiti Katri! Selvästikin hallitset jonotus- ja maksutapahtumat ammattilaisen ottein; johonkin tuon kaltaiseen suoritukseen minäkin koetan ruokakaupassa pyrkiä. Malliasiakkaan profiilikuvauksesi olkoon opiksi kaikille! 😀

Jokainen kommentti on ilo!