”Pois pois postin tieltä,

… posti se kulkee keskellä tietä.” – Tai sitten ei kulje.

Tuntuu että viime aikoina on ollut enemmän kulkematta kuin kulkenut.

Lähetin tyttärelle Meksikoon kuplakuoren ennen marraskuun puoltaväliä; salmiakkiaskin, pokkarin, pienen adventtikalenterin, Aarikan tontun, muuta ihan pientä ja paljon halauksia kuoreen. Viime viikolla tämä palautui. Meksikossa käyneenä, koskaan tytärtä tavoittamatta. Snif.

Ja reilusti marraskuun puolella pidin kiirettä, että saadaan joulupaketti lähtemään. Otin selvää postista, mitä Meksikoon saa ja mitä ei saa lähettää: postin sivuilla lukee, että kielletyt lähetykset ovat nämä:

Raha, arvopaperit, matkashekit, platina, kulta ja hopea valmistettuna tai valmistamattomana, jalokivet, korut sekä muut arvoesineet, arpajaismateriaali, kalenterit, mainosmateriaali, kuvapostikortit, suklaa, lihatuotteet, alkoholi, kosmetiikka.

Juuri kun olin ajatellut omista kuvista tehdyn kalenterin postitella, juuri kun olin ajatellut suomalaista suklaata, vähän kuivaporoa ja muutaman tyttären lempparikempparituotteen (mm. Guerlainin aurinkopuuterin) pakettiin hankkia. No ostettiin ja hankittiin sitten kaikkea muuta pientä, kevyttä, suomalaista, toivottavasti ilahduttavaa lapselle. Tein villasukat Meksikon kylmille lattioille …

Pakattiin Muumi-laatikkoon (esikoinen kun on ”vähän” muumifani) ja maksettiin kaikkinensa 50 euroa postikuluja, jotta lapsi saisi joulupaketin,  – jotta saisi meiltä aineellisenkin viestin, saisi tälläkin tavoin viestin ikävästä ja välittämisestä. Ja tänään pehtoori haki sen Tuiran postista. Miksi minuun niin sattuu?!! Koskee.

Ennen joulua kyseltiin tyttäreltä, miten siellä muut eurooppalaiset ovat saaneet paketteja, ovatko tulleet perille? Työkaverinsa Greg oli kertonut, että kolme kuukautta oli pisin aika, kun oli Keski-Euroopasta paketti kulkenut Väli-Amerikkaan, Monterreyhin, jotta ei niin tavatonta. Mutta nyt meillä on siis täällä kotona muumijoululautasliinoja ja Aarikan tonttu. Meillä on pienet villasukat ja muuta pientä ja vähän isompaa, jonka oli tarkoitus ilahduttaa lapsen joulua Meksikossa.

Eikä se kulje posti toiseenkaan suuntaan! Tytär teki aika lailla töitä, että sai lähetetyksi joulukortit Suomeen. Ainakin Mummuille, parhaille kavereille, en oikein tiedä, kenelle kaikille, mutta kuitenkin … Postimerkkien ja kuorien hankkiminen kun ei Monterreyssä ole mitään pikkujuttu (ks. keväältä yritys), joten näki vaivaa. Mutta ei ole kortteja näkynyt. Eikä ole tytärkään saanut niitä kortteja, joita täältä aika monet lähettivät. 🙁

Eikä tämä Oulu – Meksiko -postilinja ole ainoa postin kulkemattomuuden tai kulun ihmejuttu viime päivinä. Amerikan serkun joulukortti tuli New Yorkista nopsasti kolmessa viikossa. Kolmessa viikossa!

Ja sitten toisenlainen ihmekertomus postinkulusta: tänään minulle tuli vakuutusyhtiön ”hyvin henkilökohtainen” mainoskirje, johon oli merkitty osoite, jossa asuin viimeksi vuonna 1980! Kuten olen kertonut olen asunut lähes koko ikäni tässä kilometrin säteellä. Koskelantiellä oli lapsuuteni ja sitten taas varhaisaikuisuuteni postiosoite, mutta viimeksi siis vuonna 1980.

Kaiken muun lisäksi vakuutusyhtiön kirjeessä, jossa oli siis väärä osoite, oli myös väärä nimi. Siis tyttönimeni. Ja sitähän minä olen käyttänyt viimeksi elokuussa 1983! Siis väärä sukunimi ja väärä osoite, mutta SILTI kirje tuli perille. Ja mikä hauskinta: tämän kyseisen vakuutusyhtiön toimitusjohtaja, joka mainoskirjeen alareunassa hymyilee valloittavinta, poikamaisinta hymyään, on meidän hyvä ystävä. 😀 Hän tuskin tietää yhtiön postitusmenettelyistä, mutta voisikohan auttaa paketin saamisessa Meksikoon??

Sitä minä vain mietin, miten Oulun/Tuiran posti tiesi tuoda kirjeen minulle? yli 30 vuotta tyttönimestä ja tuosta osoitteesta! Ja silti joku tiesi! Melkein pelottavaa. 

PS. Jotain äärimmäisen nostalgista sattui kohdalle kun hain aiheeseen kuvitusta… 😉  http://www.youtube.com/watch?v=uoSGjNFQWgE  Noita me pehtoorin kanssa kuuntelimme opiskeluaikana Toivoniemessä.