Liikuntakulttuuria, kuvataidetta, historiaa, ruokakulttuuria – – –
Olisi pitänyt lähteä harjoittamaan liikuntakulttuuria aiemmin kuin tein. Olisi ollut kunnolla pimeää, eikä olisi näkynyt kuinka ankean näköistä on. Tahtoo vähän lisää lunta, ja vähän lisää pakkasta. Noh, periaatteessa kuitenkin hyvä ulkoilla. Toisin kuin juuri koskaan tammikuussa menin Meri-Toppilan rantaan. Yleensä sinne on tähän aikaan vuodesta vaikea mennä, sillä talvikunnossapitoa ei ole. Nyt sitä ei tarvittu. Paitsi että hiekkaa, soraa olisi saanut olla. Liukas oli. Meri häthätää rannasta jäässä…
Sauvakävely merkitsikin jännitystä olkapäälle, ei helpotusta kuten yleensä …
Seuraavaksi korkeakulttuuria. Tai noh .. kuvataidetta. Vihdoin – viimein – saimme lähdetyksi Taidemuseoon, jossa on Reidar Särestöniemen näyttely.
Jos Särestöniemen taide oli hänelle poikkeuksellisen henkilökohtaista, niin henkilökohtaista hänen taiteensa on myös minulle. Yksi, aika laajan, näyttelyn tauluista kun oli lapsuudenkodissani ja molemmat vanhempani pitivät Särestöniemen taiteesta; kävivätpä Kittilässä tapaamassakin taiteilijaa.
Jo pelkästään signeerausten tarkastelu oli mielenkiintoista: 1960-luvulla, uransa alussa, Särestöniemi joko ei signeerannut taulujaan ollenkaan tai sitten tuhrusti nimensä, hyvin pienellä, teoksen yläreunaan, mutta 1970-luvun voimansa tunnossa ei jättänyt arvailujen varaan, kuka työn oli tehnyt: suoraan tuubista nimi, ja isolla!, taulun alareunaan. Myös porofiguurit ”tuubitekniikalla” ovat hänelle ominaisia.
Alla oleva ”Kalmisto Jäämeren rannalla” oli minulle täysin uutta … Eikä epäilystäkään, että olin heti Pykeijassa (kuvat).
Melkein veti hiljaiseksi tuo näyttely. Mutta ei auttanut, – kulttuuripäivä jatkui: seuraavaksi kohti (Pohjois-Pohjanmaan) museota. Ajattelin, että ensi viikolla alkavaa luentoa varten käyn oppimassa ja katsomassa yhden näyttelyn, mutta se olikin jo ohi. Siispä tutustuimme Afrikan tähti -pelin historiaan. Tämäkinhän on kovin henkilökohtainen ja ajankohtainen aihe meille…
Kaikenlaista uutta opittiin näyttelyssä. Tiedättekö, kuinka kauan kesti suomalaisilla lähetyssaarnaajilla matka Helsingistä Ambomaalle (Namibiaan) 1800-luvun lopussa? Kesti kaksi vuotta! Mitä minä turhaan urputan, että matka lapsen luo Meksikoon vie puolitoista vuorokautta?
No opittiin paljon myös siirtomaapolitiikasta, valkoisen miehen vallasta ja taakasta, ennakkoluuloista ja suomalaisten Afrikka-tietämyksestä.
Ja näyttelyn jälkeen tätä peliä pelaa ihan uusilla tiedoilla, ihan uudesta näkökulmasta … 🙂
Museon jälkeen ruokakulttuurin vuoro. Viskaalista käytiin hakemassa iso kimpale huomista uunipataa varten. Vähän muutakin. Ja sitten vielä täydennysostoksille Stockan Herkkuun. Akateemisessakin piipahdettava, vähän kuin kirjallista kulttuuria ja työasioita välissä.
Sitten aika miettiä syömistä. Pehtoorihan on jo Gastro26 -ravintolan testannut. Testannut ilokseen ilman valokuvaavaa vaimoaan, mutta tänään olimme siis kaksin. Ja minä kuvasin. Tietysti! 😀
Lyhyt arvioni: paikka kolsu, viinilasillinen tuplasti korkkivikaista, palvelu siitä huolimatta ystävällistä, maa-artisokkakeitto ihan tavattoman hyvää, samettista, raikasta, täyteläistä, kerrassaan ihanaa. Karitsan niska (retro)valkosipuli-perunoineen ja juurespyreineen mehevää, muhevaa, ja jälkiruoka (suklaa-brownie), jota tosin maistoin vain pehtoorin lautaselta, oli hyvää. Ei maailmojakaatavaa, mutta hyvää.
Lauantai jatkukoon kulttuurin merkeissä: historiaa ja kirjallisuutta seuraavaksi vuorossa. 🙂
… kuvataidetta, historiaa, ruokakulttuuria…
ARS LONGA, vita brevis – Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä.
Reidar Särestöniemi, mainioita maalauksia! Onko arvostus taas nousussa hieman hiljaisemman (oma näkemys) vaiheen jälkeen? Reidarin tähti tuikki erityisen kirkkaasti 1970-luvulla, samaan aikaan kun maamme poliittisesti korrektit seurapiirit hullaantuivat Ilja Glazunovista. Hän oli N e u v o s t o l i i t o n taiteilija.
Reidar vs. Glazunov? 100 – 0, tai ainakin 75 – 25.
HISTORIAN loppu (Jukka Ukkola, SK 1/2014)
”Elämme kovia aikoja, ystävät hyvät. Vuosi 2012 päättyi maailmanloppuun, jota ei tosin tullut, ja vuonna 2013 loppui historia. Tai ei sekään ihan vielä loppunut, mutta opetusministeriön työryhmä ehdotti, että historiaa ei tarvitsisi enää opiskella lukiossa, jos ei halua.”
_ _ _ _ _ _ _ _
RUOKAKULTTUURIA
”Kun kaikki tarpeettomat rönsyt karsitaan, mitä jää jäljelle lukio-opetukseen? Ilmeisesti vain kotitalous eli köksä.”
Parahin Mme Tuuli; tulevaisuutenne on historian iltaruskossakin sangen valoisa. Köksä elää! Ja köksähän on, jos ei äiti, niin ainakin isoäiti kaikelle gurmeelle. Toimenkuvan muutos gurmeen proffaksi olisi kohdallanne erinomaisen vaivaton ja luonteva toimenpide.
Taiteessakin on suhdanteita, jotka ovat riippuvaisia historiallisesta kontekstista. Glazunovin aika ei taida olla nyt, eikä Similän. Hänkinhän on 1970-luvun pohjoisia maalareita. Muutaman kesän takainen vierailumme https://www.satokangas.fi/blogi/2009/07/taide-smalltalk-ja-vanhat-viinit/
hänen galleriaansa ei hevin unohdu.
Nyt ei ole historian aikakaan. Tuo työryhmän ehdotus on kyllä paljon puhuttanut. Onhan se niin, että antiikissa syntynyt länsimäinen sivistysihanne ja yliopistokoulutus on jo Ateenassa ja Kreikassa alasajettu: seitsemän kreikkalaista yliopistoa on jo sulkenut ovensa ja Ateenan yliopistossa on kohta edessä sama.
Kun vielä kielten opetus tullaan (?, uhkakuvia on) keskittämään Jyväskylän yliopistoon, niin mihin meitä humanisteja Oulussa enää tarvitaan. Opettajien koulutus ainakin lakannee, ja tutkijoiden ja projekti-, hallinto- ja tiedotusalalle valmistuvien kouluttaminen voidaan tehdä jossain KTK:n sivukäytävällä?
Ja eihän tuo työryhmän ehdotus koske vain historiaa. Myös yhteiskuntatiedon opiskelu tulisi vapaaehtoiseksi. Mihinpä sitä tulevat sukupolvet tarvitsisivat tietoa yhteiskunnan toiminnasta, demokratiasta ja kansalaistoiminnasta saatikka yhteiskunnallisista ja poliittisista vaikutusmahdollisuuksista?
Vapaaehtoisuus ulottuisi myös maantietoon, ymmärtääkseni myös biologiaan, uskontoon, terveystietoon, kaikkiin reaaliaineisiin. Mihinpä niitä tarvittaisiin? Voisin tästä kyllä tuohtua enemmänkin… mutta enpä nyt ryhdy siihen.
Todellakin köksä! Olenkin sanonut, että tässä kunhan oppiaineen uudet proffat saadaan valituksi, lähden Inariin: menen sinne Saamelaiskeskukseen toiselle linjalle opettamaan historiaa (siellä sillä ja sivistyksellä on vielä arvonsa ja tehtävänsä) ja toiselle linjalle itse opiskelemaan, -opiskelemaan kokiksi. Sen jälkeen voin ryhtyä miettämään ruokaKULTTUURIn professuurin hakemista. Heh!
(1) Taiteessa – kaikissa taiteissa – ON suhdanteita.
1950 -luvulla nuori runoilijapolvi lyttäsi mitallisen lyriikan. Riimittely oli passé, ellei peräti poroporvarillista (ks. Seppälä M.-O. & Seppälä, R. 2013: Aale Tynni. Hymyily, kyynel, laulu. -WSOY, 488 pp.). Mikä mahtaa olla tilanne 2010-luvulla?
(2) Alasajot – uusi (pimeä) keskiaika?
Mistä nämä päättömyydet meille rantautuvat? Onko kyseessä yleiseurooppalainen ilmiö, EU:n salaliitto? Poliittisen johtomme tiellä Brysseliin kun sammal ei juuri kasva. Isänmaan ystävänä en haluaisi uskoa, että tylsistämisideologia olisi oman valtaeliittimme aivonystyröistä kumpuavaa.
(3) Biologia, uskonto, maantieto, terveystieto ym.
Kun Jukka Ukkolakin mainiossa pakinassaan (SK 1/2014) käsitteli lukio-opetuksemme koko tarjonnan, palaan vielä hänen tekstiinsä:
”Matematiikan yhtälöt ja hypotenuusat keksittiin viimeistään muinaisessa Kreikassa, eivätkä ne sen koommin ole muuttuneet. Normaali ihminen ei niitä ulkoa muista, eikä ole tarviskaan, koska ne kaikki on syötetty tietokoneisiin. Miksi siis matematiikkaakaan pitäisi koulussa opetella, kun emme kuitenkaan sille mitään voi.”
_ _ _ _ _ _ _ _
”Onneksi alakouluopetus on meillä edelleen niin tasokasta, että suomalainen selviää pelkillä Pisa-tuloksilla koko elämästään vähintään välttävästi.”
Lyriikan nykytilasta, sen suhdanteen vaiheista, en tiedä, mutta keskiajasta sen, että silloin yliopistolaitos nousi – ja silloin yliopistolaitos oli myös! sivistävä ja humanistinenkin. Keskiaika ei varsinkaan viimeisellä kolmanneksellaan ollut pimeä.
Ukkola osaa asettaa sanansa: vähän samoin totesi eilen meidän markkinoinnin ekonomi kun kanssaan asiasta juteltiin. Pitkän matikan lukiossa ja laskentaa yo:ssa pitkänä sivuaineena lukenut esikonen kyseenalaisti parabelien ja yhtälöiden vuosikautisen pänttäämisen mielekkyyden…
Minä olen tuohon ihan jäävi sanomaan yhtään mitään, mutta yleissivistyksen, yhteiskunnallisten asioiden, luonnon ja ihmisen mekanismien tuntemus on kyllä minusta hyvin tärkeä juttu sekä yksilön että koko inhimillisen kulttuurin kehityksen kannalta.