Niinhän sitä sanotaan, että kaikki se mikä ei tapa, vahvistaa. Hieman liian vahva ilmaus tähän yhteyteen, mutta kyllä minä olen omalta mukavuusalueeltani tänään aika kauas rohkaistunut.
Aiempina vuosina olen töissä ollessani monta kertaa ennenkin joutunut tilanteisiin, joissa oma osaamiseni, asiantuntijuus eivät ole olleet ainakaan itselleni mitenkään itsestäänselvyyksiä: epävarmuus on ollut varmaa, itsevarmuus ei niinkään.
Joskus aiemmin, silloin kun vielä pyrkikin tekemään jotain uutta, haastamaan itsensä, meritoitumaan ja hankkimaan sulkia hattuunsa tai merkintöjä cv:hen, saattoi ottaa harppauksia, joiden seurauksista ei ollut mitään varmaa hyvää tiedossa. Mutta nyt kun minä olen omasta mielestäni enää vain ”vuorottelun jälkeisellä lyhyellä jatkoajalla, vain nauttimassa aiemmista riskinotoista, hiljalleen luopumassa kaikesta vauhdista ja vaarallisista tilanteista”, minun ei enää pitänyt tehdä tällaisia oman elämän kvanttihyppyjä. Ja silti tänään tein pitkän päivän melko lailla ”vaarallisilla vesillä”. Mutta, mutta, — ei voi väittää, ettenkö olisi välillä innostunutkin, tuntenut onnistumisen iloakin, jos kohta myötähäpeää omasta puolestani. Se on aika nolo tunne se.
Sitä paitsi turnauskestävyyttä ei enää ole: aamulla kaksi kandipalaveria, sitten kahden tunnin luento, sieltä suoraan reilut neljä tuntia kestäneeseen kokoukseen, vielä tunti sähköpostien vastailua ja kollegoiden kanssa oppiaineessa kiihkeänä vellovan, professuurin täyttöä koskevan, keskustelun ruotimista – ja nyt sitten muka väsyttää. Ehkä paineen laukeamisellakin osansa.
Pihalla tarkenin tovin piipahtaa. Kristallia on, ihanaa höttölunta, satumaisen kaunista.
On hyvä, että välillä epäilee itseään ja omaa osaamistaan. Se pitää terävänä ja nöyränä. Yliopiston nettisivujen etusivulla oli joskus slogan: ”Kuuntele niitä, jotka etsivät totuutta, epäile niitä jotka väittävät löytäneensä sen.” Miksihän se poistettiin?
Katri H., miksi slogan poistettiin? Ehkä joku luuli löytäneensä totuuden?
Omanarvontunto pitää olla, nuorilla varsinkin, mutta omien rajojen rajallisuuden tunnustaminen ehkä auttaa asettamaan niitä vähän laveammalle, oppimaan uutta?