Hiekkarannalla huono omatunto

Huono omatunto. Aihe, josta olen ollut aikeissa kirjoittaa monta kertaa viime viikkoina… Mistä ja miksi on huono omatunto??! Palannen vielä asiaan, mutta tänäänkin se oli.

Tänään huonon omantunnon taustalla aika pikkujuttu: olin päättnyt jo monta päivää sitten, että tänään lähden töistä ajoissa. HUOM. etuajassa [seli, seli, että olen ollut töissä joka aamu viimeistään puoli kahdeksalta … onko se joko selitys? Ei, ei ole]!

Mutta joka tapauksessa sääennuste oli luvannut, että tänään iltapäivällä paistaa, ja kun kerran ei kahden jälkeen ollut mitään ”läsnäolopakkoa” eikä sovittuja miitinkejä, olin varautunut karkaamaan, yrittänyt itselleni vakuutella, ettei ole syytä huonoon omaantuntoon, ja vedin toppahousut jalkaan, untuvatakki oli jo tarkoituksella mukana, otin pipon esille, pakkasin seminaarin jälkeen repun, siellä kamera –  ja lähdin!

Huomenna alkaa inhoamani helmikuu [= februarfobia], joten oli korkea aika lähteä päivänvalossa kuvailemaan vaakasuoraa, julmaa aurinkoa. Että minä inhoan sitä! Ei, en inhoa aurinkoa, mutta inhoan sen helmikuista julmuutta! Julma valo! Tänään sen julmuutta voimisti hyytävä tuuli. Mutta minä olin ulkona! Pääsin kuvaamaan!

Mistä tuo punainen pallo tulee kuvaan, mikä se on?

Onhan julma, onhan? Minusta on. Jos jostain en pidä, niin tämän vuodenajan vaakasuorasta valosta!

Hiekkarannalla? no niin! Voi se olla tällaistakin!

Hyvä on, tätä on säädelty photo shopissa, mutta ilman säätelyäkin julma on valo!

Minusta yllä oleva kuva näyttää kuin olisi kuvattu lentokoneesta, jonkin vuoriston yllä?

Jäinen vesi, rantavesi, rantaviiva, jäinen, sininen, kylmä.

 Kuvaajan varjokin palelee…

Siirryin Nallikarista jokivarteen: näettekö tuon hyisevänä hohkaavan kanavan.
Ja lentokoneen jäljen: kylmästä lämpimään? Sehän se tuli mieleen.