Tähän se nyt taas sitten meni: olen tässä yrittänyt viimeisteillä huomista luentoa, ja jäin sitten leikkimään näiden kellojen kuvien kanssa. Näistä voisi kyllä saada mukavan kolmen taulun setin työhuoneen seinälle, ainoa vaan että tuo tapetti taustalla on vihreä.
Pitäisihän se osata photarilla muuttaa siniseksi? Miksi minä olen unohtanut kaikki tuollaiset keinot? Siksi kun minä en ole (ehtinyt) treenaamaan mitään kuvankäsittelyä pitkään aikaan.
Eikä nytkään pitänyt mitään kuvankäsittelyjuttuja ryhtyä tekemään. Hakemaan vain kuvitusta luentoon. Huomenna kun on tarkoitus puhua ajasta. – Eikö historioitsija aina luennoi ajasta? No, joo, mutta nyt vähän teoreettisemmin.
Tänään minua kyllä hieman huoletti kun en seminaarin aloitusistuntoon mennessä jännittänyt ollenkaan. En ollenkaan. Varmaan eka kertaa ikinä en hitustakaan jännittänyt. Ja vähän luulen, ettei se ole hyväksi. Pieni jännitys on osoitus siitä, että välittää, miten juttu menee. Enkö tänään sitten välittänyt? – Kyllä, luulisin. Mutta silti en jännittänyt.
No, mitenkö se sitten meni? Ennätyksellisen lyhyesti. Sekin vielä! Enkö siis innostunut kun kerran kaksituntinen ei tullut täyteen ja vauhdilla asiaa? Ehkä innostuin, ehkä en. – Tai noh, innostuin minä, mutta ehkä en sittenkään niin paljon kuin joskus. Sitä paitsi olin tylsä ja kerroin opiskelijoille suoraan, että tutkielman teko ei synny inspiraation voimalla, vaan tarvitaan (Turun opintojeni aikaisen proffan sanoin) perspiraatiota: Verta, hikeä ja kyyneleitä! Noh, ainakin hyvä istumalihaksia. Se on pitkällistä puurtamista. Inspiraatiota ei kannata jäädä odottelemaan, kelloon ei auta tuijotella, on vain tehtävä. Ja kyllä se ”flow” sieltä sitten tulee. Tulee se!
Minullekin huomisella luennolla? Toivottavasti ja todennäköisesti. Arjen historia on kuitenkin minun viimeisen kymmenen vuoden aikana tekemistäni/pitämistäni luentosarjoista se mieluisin, parhaan palautteen saanut, aina itsellekin uutta antava. Nyt pääsen pitämään sen kolmannen kerran. Arkeen paluu siis moninkertaisesti, mutta arjessa onkin hyvä. 😉
Minä muistan hyvinkin tuon perspiraatiosäännön historian metodikirjasta. 🙂 Se on kyllä ihan totta.
Noista kellojen kuvista ajattelin ensin, että olet aikatauluttanut luennon niin, että opiskelijat voivat tarkistaa kuvasta kellon ajan. Mutta ei se tainnutkaan olla niin, vaikka ”jämäkkä” (se inside-juttu ;)) oletkin.
Minua on pari vuotta huolestuttanut, että en ole ollut enää yhtään jännittynyt mennessäni pitämään ylioppilaskokeiden kuuntelukokeita. Ennen muinoin olin itsekin aika täpinöissäni siellä, mutta nykyään tulee mentyä (liian?) löysin rantein. Jotenkin on sellainen tunne, että pitäisi olla skarpimpi, mutta hyvin ovat onneksi menneet.
Laura, kyllä Jussi T. taas kerran aika laittamattomasti totesi, kun perspiraatiosta puhui. Minä muistan sen jo 30 vuoden takaa seminaarista Turussa.
Hyvä idea tuo aikatauluttaminen: minullehan se luento pitäisi aikatauluttaa, kellottaa. Kun tahtoo aina rönsyillä. 😉 Joten yritän jämäköityä entisestäkin, heh!
Olisiko se, Satu, kyse kokemuksestakin? Ei vain löysistä ranteiseta tai välittämättömyydestä? Kun on tarpeeksi monta kertaa tehnyt, opettanut, pitänyt kuuntelukokeita on jo varmuutta, että hanskaa homman? Uskotaan, että siitä on kyse.
Sopivan leppoista kevätlukukautta sinne eteläiseen Suomeenkin.