Joulukuun ensimmäisenä, ensimmäisenä adventtina taivaanranta iltapäivällä hehkui purppuraisena. Lumi maassa. Pientä pakkasta. Juuri niin on hyvä.
Ajatukset vielä eilisessä, ajatukset illan karonkassa monta kertaa. Oli kyllä mukava karonkka. Aika akateeminen, mutta hyvin kaukana mistään pönötyksestä. Upseerikerholla ruoka pääosin erinomaista ja muutama todella hyvä puhe. Omani ei kuulunut niihin, mutta menetteli. 🙂
Ja sitten sellainen, että oikeastaan kaikki (30 vierasta?) väittelijää (yhtä entistä opiskelijaa ja hammaslääkäriäni) lukuunottamatta olivat minulle uusia ihmisiä. Sellainen tekee välillä hyvää. Katsoo omaakin maailmaansa toisten ihmisten kautta, suhteuttaa monia asioita ja arvojakin taas hieman eri lailla. Oman elämän ja tekemisen itsestäänselvyydet eivät olekaan kaikille samanlaisia… Hieman hassulta tuntui kuinka yliopistoelämä/-työ/-maailma ja akateemiset juhlat/väitösprosessi tuntuivat monesta jotenkin eksoottiselta. ”Moni meistä on tänään menettänyt väitösneitsyytensä”, totesi yksi karonkkavieras puheessaan.
Kaikkinensa aika väsy sunnuntai, huolimatta siitä, että en lähtenyt jatkoille, kuten suunnilleen koko juhlaväki teki. Ehkäpä väsy siksikin, että minullakin pieni paineen laukeaminen. Olihan väittelijä yksi ”minun” tohtorikoulutettavistani, tutkimuksensa pääohjaaja kun olen ollut.
Siispä voisko jo mennä nukkumaan?
Aika joulukalenterille. Yhdellä kynttilällä aloitetaan … Kuva näyttää jotenkin kuuskytlukulaiselta, eikö?
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Joulukalenteri 2013
Kyllä tuntui minustakin pelottavalta, kun istuin tyttären karonkassa professorin vieressä ja pelkäsin, että jos joudun tekniikasta puhumaan. Minä joka en taida vieläkään oikein ymmärtää, mistä tytär väitteli. Onneksi löytyi yhteinen opiskelukaupunki ja sen aikaiset kommervenkit. Pitää tosiaan olla omaan olemiseen tyytyväinen ja arvostaa sitä.
Historia on siitä hyvä (ja meistä ammattilaisista tuntuu joskus, että huono) tieteenala, että kenenkään ei tarvi pelätä siitä puhumista. 😉