Onko se se tietoisuus, että kuu on täysi, syynä siihen, että ehdin herätä monta monituista kertaa ennen kuin on aika nousta ylös. Onko se kuun vika, että ne unenpätkät, joista aina saa vähän kiinni, vievät kaikki jonnekin merenrantaan, merelle, meren taakse, Meksikoon. Kuustako se johtuu, että olo on levoton, ja poukkoilen ajatuksissani.
Töissä ei onneksi paljon asioita jonossa, ei paljonkaan sählättävää, – vain enimmäkseen kuuntelin tänään. Erityisen jäljen minuun jätti kun kuuntelin yhden ihmisen elämän suuret kaarteet, kipeät kohdat, karheat vuodet, sellaiset asiat, joita en olisi koskaan uskonut hänen kohdanneen. Ja kuinka viisaasti hän olikaan niistä selvinnyt. Hän on jo aika vanha ihminen; luin lehdestä, että suomalaiset pitävät ”vanhuuden rajana” 72 ikävuotta. No, sen rajan mukaan tämä ihminen on vanha. Hän toi minulle kukan, joulukukan, siitäkin olen iloinen, mutta enemmän minuun vaikutti se, mitä hän kertoi. Jäin miettimään. Mietin, että miksi kertoi…
Kuuko senkin tekee, että minulla teki tänään mieli tupakkaa. Juuri kun tuo ihminen oli lähtenyt, ajattelin, että olisin voinut mennä ulos tupakalle. En ole yli 30 vuoteen polttanut henkostakaan, enkä muista, milloin olisi tehnyt mieli tupakkaa, mutta tänään teki. Hassua.
Merkillistä sekin, että oli hyvin vähällä, että laitoin meille ruoaksi köyhiä ritareita. Etten mitään muuta olisi tehnyt kuin paistanut köyhiä ritareita, – minä joka nyt niin kovasti makeasta edes perusta. Viikonloppuna ostamani kaupan puolikas leetapulla kun oli liki koskematon, pitkon pala melkein huusi ritariksi julistamista … mutta enpä sitten tehnyt niitäkään. Ei tupakkaa, ei köyhiä ritareita, – ihan tavallista kotiruokaa vain. Ei edes jälkkäriksi köyhiä ritareita.
Outoihin asioihin kuului, että aloitin kutomaan sukkia. Minähän en saisi kutoa, .. mutta kun nyt haluan. Teen tyttärelle villasukat. Ei Meksikossa koko ajan ole lämmin. Viime viikollakin lämpö laski + 8 asteeseen, eikä siellä mitään lämmityksiä ole, yksinkertaiset ikkunatkin vain. Lähetän lapselle sukat.
Ihan outo päivä.
Tupakkaa? Ihanko totta? Tuulestemmattu yllättää, osa 329 😉 on kyllä täytynyt olla painavaa sanottavaa hänellä, jota kuuntelit. Täällä on ollut aika tavallinen päivä.
Päivä, mikä laittoi ajattelemaan. Ja kutomaan 🙂
Katri, menneisyyden painolastia: minun tupakanpolttoni, minulle kerrotut asiat.
Mukava kuulla että siellä on ollut ”aika tavallinen päivä”, olenkin jo ehtinyt miettiä missä olet, kun kommenteissa en ole tavannut :).
Juuri niin, Irma: päivä, joka pisti miettimään.
Villasukan kutominen on terapiaa, siihen voi kutoa rakkaudella ajatuksia ja muutenkin samalla mietiskellä elämän kulkua. Kudon sukkia yleensä jatkuvasti ja ystävät vihjailevat heti kun eivät ole vuoteen saaneet uusia sukkia.
Kutominen on tosiaan terapiaa, henkistä sellaista, mutta minun olkapäälleni se ei ole hyväksi. Mutta kaikkea ei voi saada. 😉