Venähtihän se, että pääsimme ruokapöytään… Vaikka lähdinkin töistä kovin aikaisin.
Eihän meillä yleensä perjantaisin ole ketään seurana. Kaksin syömme … useimmiten.
Maistelin ruisleipää, graavilohisiivua sen päällä. Mietin, miltähän ne maistuisivat, jollei olisi saanut niitä pitkään aikaan. Ei vaikka vuoteen? Makustelin ja mietin niin hiljaa, että en juuri kuullut, mitä ympärillä puhuttiin. Ajattelin, että pitäisi makustella ensi kesänäkin, samoin ajatuksin. Siinä puuhiiligrillissä paistettua entrecotea, meksikolaisia perunoita, pampoenmoes (eteläafrikkalaista kurpitsaa, nyt myynnissä, suosittelen ks. ohje) tehdessä ja syödessä mietin, että milloinhan seuraavan kerran tällä kokoonpanolla istumme ruokapöydän ääressä…
Ruokapöydässä oltiin koko perhe. Tyär ja Juniori tulivat. Katseltiin tyttären Meksikon kuvat, ennen kuin lähtee ottamaan uusia. Kaikenmoisia käytännön juttuja setvimme. Lettuja hillojen kera nautimme.
Samalla – taas – nousee pintaan ajatus siitä, että sehän oli eilen, vasta eilen, Oulussa, täällä meidän lintukodossa, työkaverin tyttö, meilläkin käynyt, … – hetken pysähdyn mietin, olihan se tänään kun töissä koulupuukotuksen uhriksi joutuneen tyttären isän kanssa juttelimme, … näinkö lähellä on väkivalta, uhriksi joutuminen, nuorten pahaolo, sattuma kohtalona?
Oma tytär sanoi, näetkös: Oulussakin voi sattua, ei vain Meksikossa … Kyllä, kyllä tiedän, että sanojensa tarkoituksena oli lohduttaa, että olisi pistettävä asioita järjestykseen, suhteutettava.
Samaan aikaan radiosta soi J. Karjalaisen ”Hän” (aika paha ajoitus!) ja pian alkoi Vain elämää, jossa juuri tänään Laura Närhi ja tietysti ”päästän sut pois”.
Ja kaiken tämän keskellä on kaikkea. Aika paljon kaikkea. Meidän nuoret käyttää sanontaa ”se oli sekavaa aikaa”. Minäkin voisin nyt käyttää sitä: on vähän sekavaa aikaa… Taas kerran työ auttaa. Ja ystävät.
