Hiljalleen
putoan
alas
– en romahda, en loukkaa itseäni.
Mutta itken.
Alakulo valuu sateen kanssa hiljalleen, harmaana.
Tekee oikeasti mieli heittää pienen särön saanut kakkuvati keittiön kiviseen lattiaan.
Kuvitella, että se helpottaisi. Vaikka tietää ettei niin olisi.
On vain oltava. Mietittävä, vaikka töitä.
Niitä riitti tänäänkin, ihan jonoksi asti oli ovellani kävijöitä. Oikeastaan koko päivän.
~~~~~~~~~~~~~~
Pidän lahjojen hankkimisesta, antamisesta erityisesti.
Ja lentolippujen ostamisessa on aina sellaista iloista hyvää hyrinää,
malttamatonta odotuksen tunnetta.
Luulisi, että lentolippujen ostamisessa lahjaksi olisi paljon verrattomia vireitä,
onnen rippuja, odotuksen iloa ja kutkuttavaa kivaa kihelmöintiä.
Nyt ei ollut.
Ostin juuri esikoiselle lahjaksi lentoliput: Oulu – Helsinki – Lontoo – Dallas – Monterrey.
Lahjan saaja sai toissapäivänä työviisumin Meksikoon – ”toistaiseksi”,
ja äsken kiitti lentolippu-lahjasta.
Minua ahdistaa.
Varmaankin vaikeaa,kun lapsi menee noin kauaksi,ehkä pellkokin siiitä ,että sinne jää.
On se, Yaelian. Ja juuri noista syistä: ”noin kauaksi” ja ”pelkokin siitä, että sinne jää”.
Vahvat tunteet. Ymmärrän. Joskus on vain mentävä. En esimerkiksi itse koskaan ajatellut, mitä minun vanhempani ajattelivat aikoinaan. Kuulun FBssä ulkosuomalaisiin senioreihin ja siellä kysyttiin jokin aika sitten, miten perhe reagoi lapseen muuttoon ulkomaille. Kovasti on itketty. Maailma on pieni nykyaikana, totut siihen ajan kanssa. Minuakin itketti, kun Anri muutti New Jerseyhyn. Halit.
Tiedätkös Irma, käytin sinuakin esimerkkinä kun yritin perustella, miksi ahistukseni on syvä: ” . .. lähti vain töihin Saksaan… just ja just täysikäisenä… ja nyt asuu, ja on aviotunut Jenkkeihin!” Vuosikymmeniksi! Juuri noin voi käydä… ” Marmatin tyttärelle. En enää tänään, mutta silloin kun päätös lähdöstä tuli. Nyt olen yrittänyt olla urhea, ja olen oikeasti iloinen puolestaan. Ja ylpeäkin. 😉 Kyllä tämä tästä. Kait.
Kiitokset myötäelosta.