Suussa maistuu vielä tilli, silmänurkissa tuntuu nauru.
Pehtoori jäi tiskaamaan Festaan, nuoret lähtivät.
Sen kun töistä kotiin ehdin, kuorin perunat, porkkanat, palsternakat… ajatukset vielä päivässä. Vielä niissä vaikeissa hetkissä kun on sanottava opiskelijalle, että ´nope´, ei tämä aherruksesi nyt ole ihan sitä, mitä sen pitäisi. Olet mennyt metsään, et osaa, et ole kuunnellut, et oppinut, et tajua, et ole viitsinyt – tai että olen opettanut huonosti?
Nämä kaikki vaihtoehdothan ovat mahdollisia, eikö? Eikä ole noista mikään mukava vaihtoehto. Ei ole helppoa meitsille. Ei niin järin hilpeissä tunnelmissa noita juttuja tehdä.
Minusta on mukava kannustaa, minusta on mukava kehua, minusta on hienoa lukea, että opiskelija on ihan itse osannut tehdä niin kuin oli tarkoitus, erityistä mielihyvää aiheuttaa se, että hoksaan, että olen johdattanut jonkun itse hoksaamaan, miten juttu on tehtävä. Se on se kaikkein paras vaihtoehto. Mutta…
Illalla paras vaihtoehto istua ruokapöydässä, nauraa, olla ajattelematta menneitä, saatikka tulevia.
Paras kun ei ajattelisi huomista, ei turhia.
PS. minäkin katselin äsken telkkaria: vain elämää. Edellisellä tuotantokaudella hyppäsin mukaan – itkemään – vasta loppupuolella, nyt aion seurata koko ajan. Telkkarin ääressä tihuuttaminen on terapeuttista. 😉