Kesällä 1979 kävimme pehtoorin kanssa kuukauden telttareissulla Euroopassa. Englannissa Brightonissa oli kaikissa liikkeissä paljon ihania kirjoneuleita: slipoverejä ja villatakkeja, neuleliivejä ja pooloja. Ostimme molemmille sellaiset kirjoneuleliivit. Minulle harmaa-viininpuna-valkoinen, pehtoorille harmaa-sininen-valkoinen. Minulla oli omani ensimmäistä kertaa päälläni juuri tällaisena kirkkaana, kylmänä, tuulisena syyspäivänä kun menin Ruotsin suurvalta-ajan historia -luentosarjan ensimmäiselle luennolle.
Luentoa piti uusi, aiemmin näkemätön assistentti, enkä minä kyllä oikein ollut Suomen historiasta kiinnostunut. Appron verran Suomen historiaa kuitenkin maisterintutkintoon suoritin, cumun (aineopinnot) tein vasta maisterin jälkeen ja sivulavin (syventävät opinnot ja kakkosgradun) tein Turun yliopistossa, – Oulussa kun 1980-luvun puolivälissä ei vielä Suomen historiaa voinut niin pitkälle lukea. Kävin tentit ja seminaarit Turussa, muutoin aika etähommina meni. Mikä kyllä kannatti: pääsin Akatemian rahoittamaan Hailuodon keskiaika -projektiin kolmeksi vuodeksi duuniin, oikein tutkija-nimekkeellä. Ette tiedäkään, mitä kaikkea tutkijanhommiin voi kuulua!
No siihen kuului myös projektin nimistötutkijan avustaminen. Tuolloin assistentista apulaisprofessoriksi ylennyt nimistötutkija, joka oppiaineen professorina ja esimiehenäni täällä Tuulestatemmatussa paremmin tunnetaan, ilmoitti tammikuussa 1986, että lähdetään viikoksi Helsinkiin nimiarkistoon, pääsisin hänelle apulaiseksi sinne. Sillä reissulla sitten tutustuimme paremmin. Viikon puolivälissä sain kutsun lähteä leffaankin, mutta uusi Turhapuro ei sittenkään ollut se, mitä Helsingissä halusin arkistopäivän jälkeen lähteä katsomaan. Perjantai-iltajunalla lähdettiin kohti Oulua. Ja sattuipa niin, että juna oli pahasti myöhässä. Tammikuun pakkaset hyydyttivät junat ja matka venyi. Kymmenen jälkeen illalla emme kumpikaan enää jaksaneet mitään töitä tehdä, emme enää mitään lukea, joten ennen kuin juna aamuyöviideltä oli Oulussa, olimme ehtineet jutella moniaita tunteja. Tutustuimme.
Seuraava käännekohta oli vuonna 1987, jolloin esimies hommasi minut Keminmaan päätoimiseksi historiankirjoittajaksi. Monivuotinen (monestakin syystä monivuotinen) projekti sai pian rinnalleen toisenkin yhteisen projektin: myös Iin seurakunnan historia -kirja hankkeessa olimme kimpassa kirjoittajina – esimies kirjoitti keskiajan ja uuden ajan alun, minä Uudenkaupungin rauhan jälkeisen ajan (1721 -) . Ja kun nuo projektit olivat vielä hyvinkin kesken, ja olin äitiyslomalla tammikuussa 1990, soi puhelin ja esimies (silloin jo Suomen historian (apulais)professori soitti ja sanoi, että oppiaineeseen on saatu amanuenssin virka, – hae nyt ihmeessä sitä! Ja aina muka sanotaan, ettei kotoa kukaan töihin hae. No ei ihan haettu, mutta melkein. Kun esikoinen kesällä 1990 oli kymmenkuinen, aloitin esimiehen työparina Suomen ja Skandinavian historian kahden työntekijän oppiaineessa.
Keminmaan valmistuessa oltiin näin vakavina . . .
Ja vain vuosi sen jälkeen (1998) Iin historitoimikunnan kanssa kovin helpottuneina. 🙂
Sitten alkoi olla vihdoin aikaa väitöskirjan teolle. Lapsetkin jo kouluikäisiä.
Alakuvassa kustoksena myhäilevä esimies on ilmeisen tyytyväinen,
että tuohonkin tilanteeseen sentään joskus (2004) päästiin.
Ja vaiheita tämänkin jälkeen on riittänyt. Toistemme kodeissa on perheinemme vierailtu, lasten lakkiaiset puolin ja toisin käyty ja ennen kaikkea vuosikymmeniä kimpassa duunia tehty.
Ja tänään. Tänään esimies oli viimeistä päivää töissä. Lähti.
Sanoi, että ensi viikolla alkaa KELAn myöntämän apurahan turvin tehtävä tutkimustyö Posiolla. Miten ne armeijasta kotiutuvat sanovatkaan: ”Vanha lähtee, mopot jää!”
Halattiin tietysti.
Enkä kyynelehtinyt.
En. Vaikken paljon muutenkaan.
Ihana, lämminhenkinen kirjoitus. Ihan taatusti haikeaakin.
😉