Poikasi joka on reissannut pienen ikänsä ja ajanut autoilla varmaan yhden 200000 km, on nyt jo aiheuttanut autolle laskua n. 1000 euroa, unohtanut passin kotiin ja jättänyt kameran autoon, koska se on yliarvostettua kuvata reissussa ja kaiken lisäksi se voidaan varastaa. Seuraavaksi varmaan menee hotellin varauslappu hukkaan, paluulippu hukkaan, jonka jälkeen hukkaan itteni. 🙂
Juniori on kihlattunsa kanssa reissussa, jonka heille annoimme viime marraskuussa kihlajaislahjaksi. Jotta ei ihan putkeen ole kihlajaislahjamatka tähän mennessä mennyt.
Ja se mikä tuossa viestissäon surullisinta, on se, että minä olisin itse voinut tehdä tuon kaiken … Rengasrikollehan nyt ei voi mitään, mutta passin ja kameran voisi muistaa. Passitta Tallinnan laivalle kuitenkin pääsivät, tosin voi olla – jos viranomaiset passittomuuden hoksaavat – sakko noin 400 – 800 euroa. Huoh.
Alunperin lahjan ideana oli, että lentäisivät Helsinkiin ja menisivät uudella Grace-botskilla Tukholmaan, mutta kun poika on ollut yli vuoden putkeen töissä, eikä pitänyt kesälomaakaan, lisäksi muutto ja remontti ovat vieneet huomion ja nyt kun sitten vähän lyhyellä varoitusajalla rupesivat lippuja varailemaan ja töitään sumplimaan, päättivätkin mennä Tallinnaan ja ajella autolla Suomessa, tulla kotiin Itä-Suomen kautta, ehkä Kuopiossa tai jossain muualla välillä yöpyen. Mutta katsotaan nyt, miten pieni matka loppuun asti sujuu.
Periytyvästä hukkaamisominaisuudesta puheenollen: muistattehan ne passikuvani, jotka kesällä aiheuttivat pienen häslingin? Ne löytyivät pari viikkoa sitten vanhan mustan pikkukäsilaukkuni sivutaskusta. Juuri sen laukun, joka minulla oli mukana passikuvaamossa käydessäni. Ja entäs se hukkaan mennyt kameran perusobjektiivin linssisuojus, jonka tilalle ostin Tampereelta uuden? Se vanha löytyi viime viikolla kotoa kirjahyllystä. Olin pistänyt sen siihen kirjojen päälle kun olin jotain tässä työhuoneessani kuvaillut.
Ja sitten? Viime viikonloppuna menin viemään haudalle lyhdyn, ja unohdin tietysti ottaa kynttilän ja tikut mukaan. No kävin sitten eilen viemässä. Entäs virkamääräyslomake, jota olisin tarvinnut veroprosentin muuttamista varten tässä joku viikko sitten? Sitä ei löytynyt mistään, vaikka olin satavarma, että olin pannut sen mappiin, jossa on kaikki tärkeät paperini, joten jouduin hakemaan tiedekunnan palvelupisteestä kopion alkuperäisestä. Kun sitten rupesin laittamaan sitä kopiota ko. tärkeittein papereitten mappiin, niin siellähän se oli se alkuperäinenkin! Just. Jotta turhaanpa minä pojalle motkottaisin unohteluista ja hukkaamisista. Eikä tytär ole yhtään parempi.
No niin ja tänään tytär tuli seuraksemme syömään. Muisti. 😉 Meillä oli kolmen hengen päivällispöydässä jouluruokaa (poroa, porkkanaa, korvasieniä). Miksikö? Ehkä kerron huomenna. …
Porkkanalisukkeen nimi meillä on ”kiiltävät porkkanat” (ehkä keittokirjoissa puhutaan muhennetuista porkkanoista). Juju on muskottipähkinässä. Santa Mariankin muskottipähkinä käy, mutta italialainen ”Noce moscata” on luku sinänsä. Näitä porkkanoita söimme opiskeluaikana syksyisin pääruokana (muistanette vegevaiheeni). Porkkanat keitetään vähässä vedessä ´al dente´, kaadetaan keitinvesi talteen. Kasarin pohjalle laitetaan nokare voita (kolesteroliarvojen kohoamisesta huolimatta ;)), porkkanat sekaan, vajaa ruokalusikallinen jauhoja, sekoitellaan, annetaan jauhojen hetki kypsyä, lisätään keitinvettä, valkopippuria ja sitten muskottipähkinää. Sopii riistaruokien (ja poron) lisukkeeksi.
Ja nuo sienet: Stockalla on nyt myynnissä erinomaisia ruskeita herkkusieniä. Paista voin ja oliiviöljyn sekoituksessa, murskattu valkosipulinkysi tekee hyvää, mausta reilusti mustapippurilla ja suolalla, 1 – 2 rkl (aurinkokuivattutomaatti tai kanttarelli)tuorejuustoa…. Hmmm – erinomaisia olivat. Ja sitten normi, itsepoimituista korvasienistä, muhennos/kastike. Ja sitä poroa. Vaikka itse sanonkin, hyvää oli. Jälkkäriksi kevyt omena-rahka- mössö jonka ylenpalttista keveyttä pystyi helpottamaan kaatamalla kippoon sopivasti vaahterasiirappia. Se kun sopii omenajuttujen kanssa tavattoman hyvin.
Meidän tavallisista pihlajista tilhet söivät marjat jo joku viikko sitten, mutta tämä Festan pergolan koristepihlaja on saanut pitää marjansa.
Nälkä kyllä olikin, ulkona olo viimeistään herätti ruokahalun. Aamulla varhain pitkä lenkki, merenrannassa tyven. Vesi kaukana. Puista ja pensaista keltaiset lehdet hiljalleen aamuauringossa leijailivat, vähän kuin sellainen kiejukaissade kuin piirretyissä on. Oli vaikea olla ääneen ihailematta suurenmoista säätä, syksyä. Sitä että se on jo näin pitkällä. Musiikki i Podista vaan vei ajatukset surullisempiin tunnelmiin…
Sepä minua vaan jäi kiinnostamaan, että a) kannattiko teatteriesitys käydä katsomassa ja b) kumman asukokonaisuuden laitoit päälle? 🙂
Mielensäpahoittaja? Kyllä emme mieltämme pahoittaneet kun teatteriin menimme, oli hyvä, koskettavakin. Meidän kakkien mielestä näytelmän mielensäpahoittaja oli vanhempi kuin kirjassa, ja esitys surullisempi (vai olinko sillä taajuudella?) kuin kirja. mutta kyllä, kyllä kannatti.
Ja musta tunika ja uusi huivi. Hyvin toimivat 😉
Poikahan on elävästi kirjailijatyyppi kuten äitinsäkin. Hieno viesti, vähemmän hieno aihe 🙁 Olen aina sanonut, että jos matkoista selviää hengissä, niin niistä saa kivoja tarinoita kerrottavksi vaikka viinilasin äärellä. Muuten, missähän on se minun pieni musta laukku, mikä vimeksi matkasi lomallani?
Eihän matkoja nyt ihan tavaroiden hukkaamisen vuoksi tehdä, eihän?
Ja kyllä, Irma, olin hyvin iloinen pojan viestistä juurikin siksi, että osaa kirjoittaa. Välimerkitkin kohdillaan. 😉