Ei ole ollut erityisen hiljainen päivä. Nämä hiljaiset, levolliset kuvat liittyvät siihen, kun hain kuvitusta yhteen pieneen esitelmään, jota valmistelen.
Hiljaisista kuvista huolimatta työhuoneessani vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ei vaiskaan, ei mitään vaarallista, mutta merkillisiä käänteitä työyhteisössä kylläkin. Ja opiskelijoita, melkein pilvin pimein.
Ja muutoksia ja uudistuksia taas ilmassa ihan sakeanaan. On mm. paineita perustaa Facebookiin oppiaineen oma saitti, viedä Historian oppiaine uudelle levelille: bittiavaruus kutsuu historioitsijoita. Naapurioppiaine (aate- ja oppihistoria) FB:ssa jo onkin (ymmärtääkseni ei kuitenkaan erityisen suurella suosiolla), mutta silti yhä useammin kuulee esitettävän että (minun) pitäisi saattaa oppiaine Facebookin maailmaan tykättäväksi.
Huolimatta siitä, että olen aika pahimman sortin datisti (muistatteko, kun meidän perheen nuoret aikoivat joku vuosi sitten lähettää minut Kiinaan, jossa järjestettiin netistä vierotusleirejä (kylläkin erityisesti lapsille ja nuorille, mutta so what: meidän nuoret ajattelivat, että äipälle olisi pieni leiritys tarpeen ;)), en oikein ole lämmennyt ajatukselle oppiaineen FB-elämälle. En vaikka oikeasti muutaman kerran olen opiskelijoiden kanssa asioita Facessa selvitellytkin. Minä kun mieluummin hoitelen asioita, ohjaan ja autan opinnäytteissä ihan livenä.
En kovin helposti ala edes pitkiin sähköpostikirjeenvaihtoihin. Aika helposti pyydän opiskelijaa käymään tai soittamaan. Ja niinhän nuo useimmat käyvätkin. Tänäänkin. Tiedän toistavani itseäni loputtomiin, mutta se nyt vain on niin, että ihmisethän ne ovat työpäivieni riemu ja rikkaus. Kuinka hyvä keskustelu käytiinkään aamupäivällä yhden ”veteraaniopiskelijan” kanssa. Opin näkemään elämästä jotain taas hieman eri näkökulmasta, oikeastaan ihan uudesta näkökulmasta.
^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^
Vaikken ihan Facebook-riippuvainen olekaan, käyn siellä yleensä tässä blogipostauksen naputtelun ohessa iltasella. Ja eilen iltasella tulin opastetuksi tällaisen ”dokkaripätkän” äärelle. Oulua ja sen liikennettä kuutisen minuuttia 1950-luvulta. Oi, mitä nostalgiaa. Niin tuttuja, niin tuttuja autoja ja katuja… Suosittelen.