– Olisiko sittenkin pitänyt ottaa takki? Auringosta, kesäisestä aamusta huolimatta tuntuu kalsealta, varsinkin niillä pätkillä kun pyörätie kulkee metsän varjossa liki palelee. Mutta sitten kun olen työhuoneessani, on jo kuuma. Miksen sittenkin laittanut sitä salsahametta ja kesäneuletta!
Aamukahvilla vielä uusia töihin palaajia, – vielä jutut liikkuvat menneissä lomissa, matkoissa. Mutta minun pitää ehtiä käydä vielä tiedekunnassa ennen kokousta: onko oikeasti taas ”jossain tuntemattomalla taholla” tehty ihan älyvapaita päätöksiä ja aikaansaatu byrokratian kukkasia? Perusopinnot voivatkin olla 30 opintopistettä tai voivat ne olla sen entiset 25 pistettäkin tai ihan kumpi vaan, mutta sitten aineopinnot eivät voikaan olla 35 pojoa vaan nekin on 30 tai sitten voivat ne olla sen 35 pistettäkin. Vaikuttaako sekavalta?? Sitä se onkin! Totta totisesti on! Ihan ilimanaikusta suunnittelijoiden säätämää ja direktiivien määräämää ja ties minkä aikaansaamaa asioiden sotkuisuutta. Tuohduin, vaahtosin, – vain hiukan. Protestoin. Ihan turhaan, pitäisihän minun se jo – hyvänen aika! – tietää. Nämä päättömyydet vain vyöryvät – ei me ruohonjuuritasolla niille mitään voida.
Oppiainekokouksessa jatkamme hyvin sujuvasti siitä, mihin juhannusviikolla jäimme: eläköityvän esimiehen virantäyttöä varten hakukuulutusta varsin sopuisasti pähkäilimme. Kaikilla omat jargoniansa, omat näkökulmansa, mutta lopultakin ilahduttavan levollisesti ja viime kädessä yksimielisestikin päädyimme ratkaisuun. Kaikkea muutakin sovittiin pitkälle ensi vuoden ja seuraavankin varalle. Ja taas mietin kaikkien positioita, päämääriä. Miksipä meistä kukaan yhden helteisen loman aikana olisi muuttunut? Miksipä muuttuisi?
Iltapäivällä jo muutama kandiseminaarilainenkin. Minä toistelen niitä samoja juttuja, joita olen jo yhdeksän vuotta kandiseminaarilaisille selittänyt. Ajattelen toistavani itseäni. No niinpä! Mutta opiskelijathan kuitenkin vaihtuvat. 😉
Kun töiden jälkeen lähden käymään Caritaksessa käynkin kodin kautta, ajelen pyörän talliin ja otan auton. Ja vain vähän olen itselleni vihainen, etten laiskuuttani pyöräillyt. En sitten lähtenyt lenkillekään. Enhän minä iltaisin. Työpäivinä varsinkaan.
