”Tässäpä tämä”

Kansakoulussa me käytimme tokaluokalla monta koulutuntia siihen, että opeteltiin kirjoittamaan kirjeitä. Opeteltiin, miten kirje aloitetaan, mihin kohtaan pistetään päivämäärä ja paikka. Miten kirje aloitetaan (tervehtien, kiittäen edellisestä kirjeestä, sanoen muutama sananen säästä tai vuodenajasta, ajankulumisesta tai jotain muuta mukavaa johdattelua), miten tehdään kappalejako ja miten kirje lopetetaan (toivotellaan hyvää jatkoa, tai ”kirjoitathan pian takaisin” tai vain lyhyesti ”terveisin ystäväsi R.”). Myös osoitteen ja lähettäjätietojen oikeanlainen asemointi kirjekuoreen harjoiteltiin perusteellisesti, opeteltiin jopa muutamia erilaisia tapoja – virallisempi ja tavallinen. Minusta se virallinen oli hienompi ja käytinkin sitä kirjeenvaihtokavereille kirjoittaessani.

Kirjeenvaihtokaverit tosiaan! Koululainen-lehden palstalta niitä löytyi. Minulla oli yksi pitkäaikainen kaveri: Ulla joka asui Turussa. En muista hänen sukunimeään, mutta sen muistan, että hän kirjoitti pitkiä hienoja kirjeitä. Ullan lisäksi oli muutamia satunnaisia kirjekavereita, lopultakin olin aika laiska noissa hommissa. Kansakouluajalta muistoni ovat enimmäkseen pihalta. Olin aina pihalla. En ”ihan pihalla”, mutta siis ulkona. Kesät, talvet. Ja varsinkin syksyt ja keväät ulkona.

Ehkä tuosta 60-luvun kansakouluopetuksesta johtuen (vai onko tämäkin historioitsijan ammattitauti)  olen niin jämähtänyt, että tässä digitaalisen viestinnän, tekstareiden, WhatAppien, sähköpostien, FB-chattailyn maailmassa joskus hämmennyn, ärsyynnyn tai jään vaan ihmettelemään viestejä, posteja – tai tapaa, jolla ne ”kyhätään”.

Ei ole yksi kerta kun olen saanut opiskelijalta sähköpostin, jossa on merkitty asia-kenttään ”Tässäpä tämä”. Ja sitten varsinaisesti tekstiä ei ole mitään, on vain liitetiedosto jossa esim. kandityön johdannon aihio tai hops-kaavake. Ei mitään saatesanoja. Ei edes sitä keneltä se on. Okei, näkeehän sen lähettäjästä, mutta silti.

Tai kun lähetän kollegalle sähköpostikirjeen, jossa vaikkapa esitän tapaamista jonkin yhteisen projektin tiimoilta, saan vastauksen, jossa todetaan että ”selvä”. That´s all. Ei mitään missä ja milloin tai mitään muutakaan.

Tai kun lähetän tutulle tekstarin, jossa kerron kuulumisen tai asian, mutta en varsinaisesti esitä mitään suoraa kysymystä, ei viestiini mitenkään reagoida. En tiedä, onko se mennyt perillekään! Usein ”ok” tai ”kiitti” ois aika mukava.

Mutta toki mieluisaakin viestintäkulttuuria on. Minulla on monta sähköpostituttua (ystävää, työkaveria, sukulaista), joiden kanssa on ilo kommukoida kirjoittaenkin. Tervehditään ja lopetetaan kirje/viesti, muutamat osaavat tehdä senkin kirjallisesti nautittavasti, verbaaliakrobaatit tai muuten sujuvasanaiset, kirjallisesti taitavat.

Hyvä on: eihän pikaisten asioiden sähköpostiviestien tarvitse mitään kaunokirjallisia tuotteita olla, mutta ”hei” ja nimi alla nyt ovat jotenkin sellaisia juttuja, joita tällainen vanhan liiton ihminen arvostaa.  Ja ainakin se, että jos kysytään jotain, niin silloin  vastataan. Ja ehkä jopa jatketaan dialogia…

Tänään nyt vaan sattui tulemaan peräkkäin parikin melkoista rimanalitusviestiä, joten siksipä tämä:  Tässäpä tämä.