Aamulla olin – taas kerran – ajatuksissani päättänyt, että otan ne vähäiset evääni ja kävelen lounasaikaan kasvitieteelliseen kameran kanssa, vähän kuin toteuttaakseni edes nyt, viimeinkin, niitä vuorottelun jälkeisiä lupauksiani* (*kliks) , ja menisin kuvaamaan viimeiset läksytehtävät kukista… Ja kattia kanssa! Vettä tuli kuin aisaa ja artikkelista puuttuu vieläkin melkein 8000 merkkiä + kaikki hiominen + taulukoiden ja tilastojen stilisointi + viitteiden kuurnaus … ja monta kymmentä muuta pikkuseikkaa, joten minä mihinkään lähde. Eikä tee mielikään kun katsoo ikkunasta ulos.
Oli ehkä hyvä että otin tuon kuvan. Ihan itseäni varten. Ehkä sitten kun jään pois tuon kolossaalin työelämästä, niin on hyvä katsoa, miltä päivät joskus näyttivät. Mutta kuitenkin vielä enemmän haluaisin ottaa kuvia ihmisistä töissä. Kollegoista, välähdyksiä luennoilta, kuvia niistä minulle tärkeistä opiskelijoistakin …
Ihan viime aikoina on ollut monta tilannetta joista haluaisin kuvan, siitä kuinka yksi opiskelija kutsuu minua Reiskaksi, kuinka toinen käy kertomassa neljännen lapsensa olevan pian syntymässä, kuinka kolmas, nuori nainen, tyttö vielä, halusi kertoa pääsystään yhteen suurlähetystöön harjoittelijaksi, neljäs siitä, ettei saa [omasta mielestään] koskaan kandintutkintoaan valmiiksi, viides ihan vaan pähkäilemässä, mennäkö vanhaan (voiko 22-vuotias puhua vanhasta??) kesätyöpaikkaansa … Niistä kohtaamisista haluaisin muutakin kuin muistikuvia…
Työ on edelleenkin ihmisiä, menneitä ja olevia. Historiassa olleita, nuoria olevia.
Minun piti tänään illalla tehdä kakkupohjat, pestä käsipyykkiä, kylvää basilika, tehdä pientä remppaa kuvasivustoillani… Mutta mitäpä sitä turhaan valmiissa maailmassa… Kuitenkin samassa päivässä maanantai ja perjantai. Aika reipasta, eikö?
Klikkaapas tuo yllä oleva kuva isommaksi.
Se on aika hyvä, vaikka itse sanonkin.
Yksi läksykuva siis tehty. 😉