Aurinkoinen pakkaspäivä Hangasojalla. Päivän antina ulkoilu [ja kuvaaminen] ja brunssi. Säästän ulkoilu- ja luontokuvat [yksi ihan huippuotos!!] huomiseen, mutta brunssista on kerrottava.
Laanilaan – puoliväliin mökiltä Saariselän keskustaan – on avattu Laanilan kievari. Näin historioitsijan näkökulmasta se kyllä mikään uusi asia ole. Olihan Laanilassa kievari ennen kuin edes maantie Rovaniemeltä Ivaloon saatiin valmiiksi. Samalla paikalla on ollut kievari pian (2015 vai 2016?) sata vuotta.
Kun kullankaivosyhtiö Prospektori lähti paikalta 1910-luvulla sen vanhoihin ”kartanoihin perustettiin Laanilan kievari, jossa asui Max Peronius sotiin saakka. Kievarin(kin) saksalaiset polttivat mennessään ja sitten paikalle asettui Metsäntutkimuslaitos (jonka rakennuttama vasemmalla näkyvä punainen rakennus ymmärtääkseni on). Siinäkin oli 1970-luvulla mahdollista yöpyä; muistan kuinka keskikoulun kuviksen ope asui siinä perheineen aina hiihtolomilla, silloin kun meidän perhe asui Laanihovin takapihalla asuntovaunussa. 😉
Mutta siis tähän päivään: kun aamupäivän olin lueskellut harkkoja ja puolenpäivän jälkeen pakkanen hellitti ja lämpö nousi lähelle -10 astetta, lähdimme kävellen kohti uutta Laanilan Kievaria. Olin lukenut, että siellä olisi brunssia tarjolla, ja ajattelimme että NYT me kerrankin mennään sellaiselle. Aina vaan puhutaan ja aiotaan. Vain kotona ja täällä möksällä niitä on tullut harrasteltua. Joskus harvoin jossain ulkona käyty mutta kovin vähiä ovat brunssikokemuksemme.
Niinpä ajattelimme menevämme ulkoilun lomassa buffet-pöytään nauttimaan vähän graavikalaa, salaatteja, pahimmoillaan perunasalaattia ja prinssimakkaroita, ehkä skumppaa ja täytekakkua. Odotukset eivät siis olleet kovin korkealla.
Käytiin kävellen Kuukkelissa asti Kalevaa hakemassa, mutta eihän se tänään tänne raukoille rajoille asti tullutkaan. No aurinko paistoi, oli tyven, taivas kirkas ja korkealla, joten olipa hyvä tepastella. Puolentoista tunnin jälkeen olimme Kievarissa. Familiaari, rustiikki pirtti oli mukavan ja rennon näköinen. Ainoa huono puoli olivat nuo penkit: jos olisimmme olleet illallisella olisin kaivannut selkänojaa.
Klikkaa isommaksi näet mitä kaikkea gourmettia oli tarjolla.
Mehän maistoimme tietysti kaikkea, ja KAIKKI oli maukasta. Erinomaista oli savurautu, talvisalaatin marinoitu palsternakka (osaisinkohan itse tehdä?), poromousse (josta pehtoori kyllä sanoi, että maistui samalta kuin kotona ;), frikadellit (lihapullat). Ne eivät olleet mitään kumipalloeineksiä, vaan käsintehtyjä, alusta asti paikan päällä kokattuja ja tehtyjä. Ei mitään jauhekastikkeita tai teollisuussooseja. Omassa keittiössä leivottu rapeakuorinen ruisleipä oli pehtoorin makuun erityisen paljon.
Brunssilla oli – vastoin ennakko-odotuksia – lämmin ruoka: hirven filettä pekoniin käärittynä, suppilovahveroilla peitettynä ja jumalaisen kastikkeen kanssa tarjottuna oli ylivertaisen maistuvaa. Olkoonkin kliseistä, mutta se oli ”raaka-ainetta kunnioittaen tehtyä rehellistä hyvää ruokaa”.
Ja oliko moinen brunssi kallis? Meidän mielestä tuo pääruokana ollut hirven filee yksistään maksaisi Oulussa tai Helsingissä valkoisten pöytäliinojen-, ovenpielen kilven omaavissa, fine dining -paikoissa sen, mitä maksoimme koko brunssista (35 €).
Palvelu oli rentoa ja lappilaisen mutkatonta, vaikka yrittäjäperhe, joka paikkaa pitää, onkin vastikään Kaakkois-Suomesta tänne pohjoiseen tullutkin.
Takan reunalla bongasin jättikokoisen tohottimen, jolla ei kuulemma creme brûleiden pintoja rapeiksi poltella. 😉
Sitten siellä oli tämmöinen; tietääkö joku mitä tämmöisellä tehdään? Mitä se on? Kievarin väki ei tiennyt, eikä tiedetä mekään. Tietääkö joku?
Arvoisa brunssaaja! Miten osuttekin aina paikkoihin, joissa päivittäisen kaloritarpeen mutkatonkin hoitaminen uhkaa muuttua gurmeeksi, maalaisgurmeeksi vähintäänkin?
Laanihovi (Viskitie 1) ei liene kovin kaukana Laanilan Kievarista? Satuin männä vuonna viettämään lokakuisen viikonlopun näissä Viskitien maisemissa, mutta mitään mainitsemisen arvoista ei kehoni ravitsemisesta jäänyt mieleen. ”Sitä saa mitä tilaa…”
Mikäkö se tämmöinen? Sehän on urahöylä. Höylän terä osoittaa kuvassa väärään suuntaan. Siipimutterilla voi säätää terän sijaintia höylän pyöreän keskiosan sisällä, ja myös lastun paksuutta. Höylästä otetaan kahden käden ote (”kahvat” sivuilla), ja katsojaa kohti oleva höylän sivu painetaan vasten työstettävää puuta. Sitten höylätään! Pyöreästä reiästä voi tarkkailla terän kulkua ja uran syntymistä.
Kuva:
http://www.rannikkoseutu.fi/Kulttuuri/1194778582188/artikkeli/kulttuuripalkinnon+saivat+makikallit.html
Tuulestatemmatun ”etätietotoimisto” Koivu, minä taas kerran kiitän. Urahöyläpä tietenkin.
Miten osummekin? Välillä osumme, aina emme. Osumista edesauttaa kun yrittää usein ja ottaa selvää… 😉 Ainahan osumat eivät kuitenkaan ole onnistuneita. Nyt oli.
Laanihovi? Sen takapihallahan minä olen nuoruuteni hiihto- ja pääsiäislomat viettänyt. Siis siellä oli perheelläni asuntovaunupaikka. Toistakymmentä vuotta. Se on mainutun Kievarin ja meidän mökin puolivälissä, periaatteessa sinne olisi siis ollut lyhyempikin matka brunssille tai lounaalle, mutta tiesimmepä jättää väliin. Vaikka ihan vanhojen aikojen muistoksi on kyllä ajateltu siellä käyvämme Laaninleikkeet vielä joskus syömässä. Tiedä kuinka gourmettia kohdalle taas osuisi 🙂 .
Laanihovin legendaariset monotanssit (”monona sisään, stereona ulos”) on nekin meillä vielä kokematta. Eikä taideta tälläkään reissulla kokea.
Ai niin, et pahastune vaikka tänään illalla postatessani esitänkin taas yhden kysymyksen, johon luulisin sinun osaavan vastata: kun kerran kaiket yöt (kommenttisi olet taas kirjoittanut yösydännä!) koneella istut, niin ehkäpä osaat taas auttaa ja kertoa. Kiitellen ja aurinkoisesta mutta kovasta pakkasaamusta tervehtien.. R.
Kaivosmiehen valaisin, toimii petroolilla, kahvassa pumppu jolla lisättiin painetta säiliöön mikä taas antoi lisää polttoainetta valaisn osaan eli kirkastui hieman
Kiitos, Ismo. Siis ei sittenkään creme brûlée -tohotin? 😀