Hiihtoa – tänään vain muistoissa

Sataa lunta.

Keskipäivällä vähän paistoikin, ainakin oli kirkasta. Juuri sellaista kuin oli aina pentuna kun käytiin Virpparissa. Virpiniemessä käytiin usein – juurikin sunnuntaisin. Ystävystyinkin siellä hiihtomajaa pitävän perheen tyttären kanssa. En muista hänen nimeään, mutta kaverattiin, laskettiin vanereilla ja myöhemmin liukureilla (sanottiinkohan niitä ufoiksi?), hiihdettiin ja katseltiin kun oli hyppyrimäkikisat ja Veikko Kankkonen hyppäsi. Se oli meidän pikkulikkojen mielestä niiiiin ihana. Sillä oli sinivalkoinen pipo, jossa oli pieni valkoinen tupsu (kuvassa on erilainen kuin oli Virpparissa). Ja mäkisukset näyttivät valtavan isoilta. Ja se oli jotenkin oikeasti Urheilija – isolla uulla.

Hiihtomajalla juotiin aina kuumaa mehua, minä sain ilmaiseksi, kun se tyttö oli mun kaveri. En kyllä koskaan ymmärtänyt, mitä iloa siitä kuumasta mehusta oli. Sillä poltti aina suunsa, ja meillä oli kotona yllin kyllin musta- ja punaviinimarjamehua, joten sitä sai ihan riittämiin kuumana ja kylmänä muutenkin. Mutta maitokaakao paksuista fajanssimukeista, joiden pohjassa oli sellainen hassu kuoppa, oli ylivertaisen hyvää.

Minä pidän vieläkin kaakaosta. Siinä kun muut työkaverinaiset hakevat Humus-kuppilasta suklaata väsymykseen, alakuloon tai paleluun, minä haen ison mukillisen kaakaota. Tazzaa tai kyllä se Oboykin käy. Keminmaan historiaa kirjoittaessani kävin suunnilleen kerran kolmessa viikossa arkistoreissulla siellä, ja kun osa kunnan ja Kemi-yhtiön arkistoista  oli kovin kaukana mistään kuppiloista tai lounaspaikoista, minulla oli eväänä termospullollinen kaakaota, – ja liitulakuja.  Ja taas jaksoi uppoutua menneiden vuosikymmenien ja -satojen syövereihin.

Tänään lenkillä siis muistoissa, vähän huolissanikin, enimmäkseen kyllä ajatuksitta, mikä on hyvä merkki.