Töissä on liikkeellä flunssaa. Juurikin niillä, joiden kanssa minulla on tapana yhtä aikaa evästellä: molemmat nuoret miehet röhivät ja köhivät toden teolla. Töissä on myös merkillinen resonanssi ääni; alakerrassa tehdään remppaa [on tehty vuosi] ja nyt siellä kai joku kompressori tai joku muu käy, hurisee, säklättää ja se tärryytttää sitten meidän käytävällä – ärsyttävästi tärryyttää. Sitä paitsi siellä haisee maali, sellainen maalinhaju, jolle tunnen olevani allerginen ja olenkin tavallistakin tukkoisempi. Siellä ramppaa työhuoneessa päntiönnään kandisemmalaisia (heillä kun pitää olla ensi viikoksi väliraportti valmiina ja itsehän olen kehottanut käymään :)). Huoneessani on edelleen kylmä, mutta sehän nyt ei ole mikään uusi asia. Opinnäytetöitä – isoja ja pieniä – pöydät täynnä, odottamassa vuoroaan, odottamassa kommentteja ja korjausehdotuksia niin paljon, ettei tiedä mistä aloittaisi, milloin lopettaisi. Valitanko? Valitan.
Naapurihuoneen työkaveri pisti aamulla sähköpostia, että laitatko ovenpieleen lapun, että olen torstaina etätöissä. ”Jään kotiin kirjoittelemaan rästejä pois”.
– Miksen minäkin? Minä vaan kysyn, miksen minäkin!
Jos joulu- ja tammikuu menivät totaalisesti omien pöperöiden varassa niin nyt helmikuussa on riittänyt gourmetia kodin ulkopuolella joka viikko. Tänään oli Paistinkääntäjien vuosikokous, jonne tietysti ”viran” puolesta oli mentävä, mutta mikä parasta – rotissööreistä kun on kyse – kuuluu kokoukseenkin ruoka. Tarkemmin ottaen illallinen. Kokoonnuttiin Antellilla ja siellä myös illastimme. Hmmm. Kyllä nyt kelpaa nukahtaa vatsansa viereen ja toivoa nukkuvansa erinomaisen pitkään ja levollisesti. Tällaisina päivinä pressenä on hyvä olla.
