Pää pilvissä, jalat maassa.
Aamulla tuntui että on kevättä ilmassa, oli kovasti halu lähteä lenkille, ajelemaan – tai vaikka mökille. Mutta moinen haihattelu hävisi, kun astuin kampuksen ovesta sisään.
No, ei töissäkään paha päivä. Uusi kandiseminaarijärjestelmä näyttää edelleen toimivan. Ainoa, mikä minua hieman näissä uusissa opiskelijavuosikerroissa, ikäluokissa, vuosikursseissa häiritsee on se, että sellaista historian harrastuneisuutta, lukeneisuutta, intohimoa, kuin aina joskus on ollut ilo opiskelijoissa tavata, ei juuri nyt ole näkynyt.
Silloin kun me oltiin opiskelemassa *kaikki* olivat lukeneet Sinuhen, Tuntemattoman, Kolme muskettisoturia, Vänrikki Stoolin tarinoita, Shogunin, epälukuisan määrän elämäkertoja, maailmankirjallisuuden historiallisia romaaneja vaikka ja kuinka paljon. Nämä nykyiset eivät ole lukeneet *mitään*. Tai hyvin vähän.
Nämä vain suorittavat, katsovat kelloa ja ponkaisevat ylös ja ulos sillä sekunnilla kun seminaarin on ”määrä” päättyä, ihan sama vaikka kurssikaverilla tai opella olisi lause kesken, laskevat pisteitä, suorittavat, jos edes suorittavat. Olisin mieluusti jutellut, jakanut puheenvuoroja, kuunnellut, kysellyt ja vastaillut, kyseenalaistanut ja kiittänyt, mutta kiitos, ei kiitos.
Keskustelemalla oppiminen ei kiinnosta. Kun vihjaan, että muistiinpanot saattaisivat edesauttaa työn jatkamisessa, sen menestyksellisessä suorittamisessa ja kun kerron, että kirjoittaminen on hyväksi, kirjoittaminen on ajattelemista, kirjoittaminen on paras oppimisen muoto – niin nämä katsovat minua kuin oudompaakin otusta.
Silti. Kirjoittaminen on ajattelemista.
Sitä minä vaan yritän kertoa, opettaa ja oppimista edistää. Se kun on minun työharrastuneisuuteni tarkoitus ja työn tekemisen mieli: yrittää edistää oppimista.
Pää pilvissä taidan olla …
Pää pilvissä on joskus raskasta olla, varsinkin silloin, kun tömähtää lujaa maan kamaralle. Silti se on minusta ainut tie: onhan edes itse uskottava asiaansa. Usein siinä suorittajamassassakin on edes se yksi, joka saattaa saada ajatuksesi päästä kiinni 🙂
Älä huoli, Katri, en minä ole tömähtänyt. Hiljalleen liukunut 🙂 Ei vaiskaan..
Katsos kun minä edelleen uskon asiaani – idealisti? Ehkäpä. Mutta väliäkö sillä.
Ja onhan toki monia, jotka ovat sydämmellään ja kaikella tarmollaan kiinni historianopiskelussa. Sellaiset ovat ilo!
Reija hyvä, anna pääsi olla pilvissä! Ilmoitus siitä (jopa ´itsen´ tekemänä), että terveessä itsetunnossa löytyy, on ymmärtääkseni nyky-Suomessa täysin hyväksyttävää. Uudella tuhatluvulla saa olla myös ylpeä.
Kyllä ei ennen. Ykköshyveitä olivat nöyryys ja vaatimattomuus. Ylpeyden syntiä oli kaihdettava. Oltiin poloisia. ”Mitäpä se meikäläinen…”
Kirjoittamalla oppii? Ja, det stämmer! Itse kirjoitin (käsin) pääkohdat, tiivistelmät, prujut aina tenttiin valmistautuessani. Tietääkö tietokonesukupolvi, miten kynää pidetään kädessä; miten sen annetaan liukua 1-2 mm ruutupaperin vaakaviivojen yläpuolella aivoitukset Segoe Script -fonttia muistuttavaksi jäljeksi muuntaen?
Pää pysyy pilvissä, täytyy olla tavoitteita ja asioita, joihin uskoo, muuten ei mitään mieltä duunissa. Näin minä vaan ajattelen..
Muistiinpanot tehtiin ja pahimmoillaan oli kolme kalkkeeripaperia välissä, että saatiin kavereillekin. Meillä vaihdettiin ja kierrätettiin prujuja, jotkut myivätkin niitä, mikä kaikki kertoo siitä, että muistiinpanoihin ”uskottiin” tai ainakin, että ne koettiin tarpeellisiksi. Onkin joskus kollegoiden kanssa pohdittu, onko näillä nykyopiskelijoilla skannerit päässä kun eivät muistiinpanoja tee… Toisaalta monilla opeilla on kyllä vähän sellaista kokemustakin, että ne opiskelijat, jotka eivät luennoilla ja miitingeissä muistiinpanoja tee, eivät sitten kyllä pitemmän päälle opinnoissaan pärjääkään. Mutta tämä on vaan metua (meistä tuntuu).