Tässä suunnittelen uutta kolumnia, ja vähän on ruoka-asiat ja ruokahistoria ollut muutoinkin ajankohtaista, joten ajattelin järjestää täällä Tuulestatemmatussa Suuren Kiisselikyselyn!
Kiisselireseptejä ei kovinkaan viljalti ruoka- ja naistenlehdissä enää ole, harvoin kiisselikippoja on enää lounasruokaloissakaan tarjolla, liekö niitä koulussa vielä on ruokalistalla, päiväkodeissa kai ainakin on?
Monelle lapsuuden kiisselit ovat edelleen ruokamuistoissa jotain todella vastenmielistä [meidän nuoret puhuvat edelleen kauhunsekaisin tuntein tarhan aurinkokiisselistä (= aprikoosikiisseli)] tai sitten kiisselit ovat niitä kotiruokaherkkuja, joita kaipaa (kyllä minä voisin kuutamokiisseliä nytkin syödä) …
Kiisselit ovat nyt vähän out, vai ovatko? Ovatko rahkamössöt, smoothiet ja jäädykkeet vieneet kiisseleiden paikan kotikeittiöissä?
Lapsuuden ruokamuistot -kyselyn, josta olen kirjoittanut usein ennenkin ja jossa haastateltiin liki 2000 suomalaista (1920 – 1980-luvulla syntyneitä) lapsuuden ruokamuistoista, perusteella kiisselijälkiruoat olivat perheissa arkisin hyvin tavallisia vielä 1970- ja 1980-luvullakin, mutta ovatko enää?
Emännän tietokirjassa vuodelta 1931 todetaan, että
Kiisseli (crême) on kylmä jälkiruoka, joka tarjotaan lasimaljasta ja jossa on hyydykkeenä käytetty joko liivatelehtiä tai peruna- ja maissijauhoja. – – Jauhoilla valmistetaan kiisseleitä marjoista, hedelmistä, maidosta ja kermasta. Väliin saatetaan kiisselit myöskin panna vuokaan, josta ne kaadetaan vadilla, mutta ne eivät yleensä ole hyvänmakuisia koska ne täytyy tehdä koviksi.
Palaan tähän kiisseliasiaan, kunhan kyselyn tulokset ovat valmiit.
Olkoot kysely tuossa viikon verran, mutta sinähän voit vastailla kysymyksiin jo nyt, eikös vain? Hienoa, kiitos. 😉 Ja ilahtuisin kyllä kovin, jos kommenttilaatikossa kertoisit joko lapsuuden tai tämän päivän jälkkärikokemuksista… Paras ja karmein muisto/kokemus?
Yksi parhaita jälkkärikokemuksia on ollut zabaione ja kuuma suklaakastike Roomassa. Ravintolan nimi oli muistaakseni Al Moro ja se oli kuulemma Fellinin lempiravintola. Mitään ylitse muiden karmeaa ei tule nyt juuri mieleen.
Olen nauttinut kiisselijälkiruokia lapsuudesta lähtien ja vielä vuosikymmenten jälkeenkin ne maistuvat erinomaisilta. Paakkuinen, limainen tai liian paksu kiisseli on kauhistus, mutta huolella ja laadukkaista marjoista keitetty kiisseli on loistava jälkiruoka. Kermavaahtonokare kuuluu ehdottomasti kiisselin kyytipojaksi.
Nautinnosta tulee täydellinen, kun kiisseli syödään kauniista, lasisista jälkiruoka-astioista jälkiruokalusikalla.
Lapsenlapsenikin rakastavat valkoisella kermanokareella koristettua punaista vadelmakiisseliä.
Oi, kuinka kuulostaa ihan tavattoman hyvältä. Al Moro? Hmmmm … olenkohan käynytkin? Kiitos tästä muistosta, Satu!
Kaija, kiitokset tästä jälkiruoka”tuokiosta”. Olen niin samaa mieltä, että kauniilla kattauksella ja ihanilla astioilla on nautintoa lisäävä vaikutus. 🙂
Juuri nuo paakut, limaisuus ja liika paksuus ovat niitä seikkoja, jotka Lapsuuden ruokamuisto -haastatteluissa saavat ihmiset nimeämään kiisselit inhokkiruokien joukkoon.
Vadelmakiisseli kermanokareella on varmasti useimpien mielestä ihanaa.
Ei mitään pahaa sanottavaa kiisseleistä. Juuri tein loppiaisena sekahedelmäsoppaa ja kesän makunautinto on raparperi-mansikkakiisseli. Kotikotona käydessä äiti on aina tehnyt kiisseliä. Jos etsimällä pitää etsiä, niin ehkä ne keltaiset kiisselit eivät ole minunkaan suurinta herkkua. Vaikka kiisseleistä pidänkin, aina niitä tehdessä mietin, miksen tee kiisseleitä useammin. Niin, miksiköhän?
Tosiaan, raparperi-mansikkakiisseli nuorista, ensimmäisistä raparpereista ja (meillä ainakin usein) pakastimen viimeisistä mansikoista on varmaan yksi suomalaiskansallinen alkukesän jälkkäri.
Keltaiset kiisselit eivät usein ole noista Kaijan mainitsemista ”laadukkaista [suomalaisista] marjoista” mikä ehkä selittänee niiden epäsuosiota.
Kiitokset kommenteeraamisesta, Katri.
Tein usein koululaisena itselleni maitokiisseliä, jonka suurustin perunajauhoilla ja keitin sitä sen verran kauan, että siitä tuli sitkeän venyvää. Maistui hyvältä esim. mansikkahillon kera vaikka olinkin ripotellut sinne myös vaniljasokeria
Lapsuuteni kiisseli #1 oli maitokiisseli; kuten Pena kertoi, vanilja ja hillot (mansikka!) kruunasivat sen. Suklaa- ja marjakiisselit muistan myös; jälkimmäisten osalta raja marjakeittoihin oli joskus häilyvä. Kamalia kiisseleitä en muista. Mainitsen vielä erikoisen kokemuksen Unkarista, vaikka se menee jo kiisselien ulkopuolelle. Kesähelteellä nautittiin hapankirsikoista tehtyä (kylmää) keittoa, jossa oli sattumina mureita (keitettyjä) naudanlihapaloja
(Penan ja Koivun kommentit, joista niistäkin kiittelen iloisena, eivät kyselyn kommenttilootasta näkyneetkään muille, joten siirsin omin luvin ne tuohon ylle.)
Pena, siis jo koululaisena kokkailit – ja vielä kiisseleitä, joiden tekemistä ei ehkä helpoimpana pidetä. Vaniljasokeri osoittaa jo konossööriyttä. 😉
Koivu, kiisselimuistoista kiitos, ja tuo Unkarin ”soppa”! Et kerro, oliko se mielestäsi hyvää? Ainakin erikoista todellakin: kirsikoita ja lihapaloja kylmässä keitossa? Minulla ei kyllä vesi herahda kielelle…
Keltaisista kiisseleistä äidin tekemä hillakiisseli kera kermavaahdon oli ehdoton ykkönen.
Maitokiisselit ja marjakiisselit ovat tuttuja muistoja omasta lapsuudenkodista. Isäni, sota-ajan lapsi, muistelee maitokiisselin olleen suurinta herkkua mitä lapsena sai. Ja hyväähän se on.
Lisäksi haluan mainita (etelä)pohjalaisen kaljavellin, jota mieheni suvun puolella tehdään juhlaruokana. Sisältää ainakin rusinoita, kotikaljaa, leipäjuustoa. En ole vielä(kään) oppinut ymmärtämään tämän ruoan hienoutta 🙂
Meillä kotona 1980-luvulla kiisseleitä ja keittoja ei erotettu: kaikkia kutsuttiin sopaksi. Jospa tämä karmea muistoni ”sopasta” kuitenkin vastaa tarkoitustasi. Valitettavasti isäni tarjosi meille kotonaan oppimaansa ruokalajia jonkin verran pääruuaksi: perunamuusia mustikka- tai hillasopalla. Ei hyvä. En kuitenkaan traumatisoitunut tästä kokemuksesta, sillä äidinäiti tarjosi jälkkäriksi ihanan makeaa marjakiisseliä (myös nimitettiin kiisseliksi) kermavaahdolla. Oli siinäkin joskus minun makuuni turhan kirpeää punaviinimarjaa, mutta siihen kun lappasi reippaasti vaahtoa mukaan, ei elämys häiriintynyt.
Pehtoori, pitäisköhän tehdäkin sunnuntaisapuskalle, tyttären läksiäissapuskalle hillakiisseliä? Ei huono idea.
Esteri, kiitos kommentista ja erityisesti tuosta kaljavellijutusta. Lähtökohtaisesti ei minuakaan oikein innostaisi. En ole koskaan nähnyt saatikka maistanut.
Anne, tuo isäsi tarjoama perunamuusi mustikkasopalla ei ole ihan tavatonta; juuri noissa ”Lapsuuden ruokamuisto” -jutuissa (liekö niihin isääsi haastateltu :)) muistan nähneeni tuollaisesta. Minulla on vähän samanlaiset muistot kuin sinulla punaviinimarjakiisseleistä, joita meillä kyllä riitti! Mustaviinimarjasta pidin paljon enemmän. Kiitokset sinullekin ruokamuistelosta! 😉
Lapsuudessa keräsimme aina äidin ja isän kanssa ensimmäisten pakkasten käytyä karpaloita talvivarastoon. Niistä sitten äiti keitti kiisseliä jälkkäriksi. Kiisseli makeutettiin hunajalla, sekaan saatettiin laittaa hieman vadelmia ja päälle tietenkin nokare kermavaahtoa. Karpalokiisselin maku on kyllä todella hieno! Ihania lapsuusmuistoja yhteisistä retkistä ja ruokahetkistä. Tarjosin ranskalaisille kavereille tätä jälkkäriksi, hyvin maistui ja pitivät mausta. Kesällä ensimmäinen raparperi-mansikkakiisseli on kyllä ihanaa. 🙂
Hei Tiina, ja kiitos sinullekin. Karpalokiisselihän onkin ihan salonkikelpoista jälkiruokaa. Sitä näkee joskus Lapin ravintoloiden ruokalistoillakin. Hunaja ja vadelmat kuulostavat erinomaisen hyvältä …
Meillä syödään kiisseliä. Kun tekee kokonestesuurustuksella ja hämmentää koko ajan kuplahtamiseen asti, kiisselistä tulee samettista. Työpaikan ruokalassa on kiisseliä jälkiruokana kerran viikossa, liekö halpa valmistaa. Se on vaan klimppistä yleensä aina. Sain kerran kylässä mustikka-lakka-kiisseliä. Se oli pahan näköistä, mutta tosi hyvän makuista! Lempikiisselini on mansikkakiisseli, kun lämmintä kiisseliä tarjoilee kylmän vaniljajäätelön kanssa, se on herkkua! Kerran sain häissä karpalomehusta keitettyä kiisseliä, jossa oli koristeena pari karpalon marjaa, se oli juhlavan näköistä. Opiskeluaikana kaverini keitti aina suussasulavaa suklaakiisseliä.
”Hämmentää koko ajan kuplahtamiseen asti” ja kokonestesuurus. Noin minäkin kiisselin keitän.
Ja taas uudenlainen kiisselikokemus: mustikka-lakka. Hmmm… Miksei?
Mukavaa kun kommentoit, Sanna! Kiittelen!