Olen naksutellut sormet moneen kertaan, ottanut hyvän asennon, etsinyt pari hyvää kuvaa somistamaan tekstiä, laskenut sormet näppikselle ja … ja kirjoittanut napakasti, kristallinkirkkaasti pari älyllistä lausetta ja tumps. Sitten se loppuu kuin seinään. Deletoin kaiken aikaansaamani.
Ajattelin kirjoittaa siitä, kuinka sittenkin on mukava kun on aina muutama vähän vanhempi, kokeneempi, kysyvämpi opiskelija viime kevään abiturienttien ja häthätää parikymppisten joukossa. Tavattoman mukava hymy on lisäilo. Siitäkin piti kertomani, kuinka olen maailman paras keksimään syitä, miksen voi aamulla kävellä töihin: tiedättehän, että vaikka mittari näyttää ideaaliset – 4 C, eikä ole tuulenvärettäkään ja aikaakin olisi hyvinkin se reilu puolituntia, jonka matka vie, mutta ainahan kannattaa varoa, ettei aamusuihkun jälkeen vilustu ja luentomappikin jo on aika painava, ja sittenkin olisi hyvä olla reilusti ennen kahdeksaa, että varmasti pääsee kopiokoneelle tekemään rauhassa hand-outit kandisemmaa ja keskiviikon luentoa varten ja pahintahan oli etten löytänyt potkuriani mistään 🙂 … selityksiä riittää. Mutta en haluakaan kirjoittaa siitä. Enkä myöskään keksi mitään sanomista siitä, kuinka on kiva luennoida, ja esittää tiukkisopea: uusi kandisysteemi on vaativa, muistattehan… Paastoviikosta, tai tarkemmin ottaen sen siirtämisestä ei ole mitään järjellistä kerrottavaa, eikä äsken tyttären kanssa tehdyt Meksikon lähtöön liittyvät monet tsekkailut nekään saa minua bloggaamisesta innostumaan.
En siis kirjoita. En mitään.
Kerron vain, että huomisen digikurssin äänikuva on valmis! Laitan huomenna. 🙂