Hesarin koko on muuttunut, historian graduja ei enää kansiteta mustiin kansiin, vaan ladataan Laturin kautta bittiavaruuteen, Humus-kuppilassa ei ole enää tilaa suunnilleenkaan mihinkään aikaan päivästä, noro-virusta on liikkeellä, mutta eipä noista mikään hetkauta minun maailmaani niin, että jaksaisin mistään noista vaahdota tuntitolkulla tai edes koko kahvitaukoa. Meinaan vaan että joillakin tuntui noista riittävän asiaa melkein koko päiväksi.
Minulla oli oikeastaan ihan tavallinen kevätlukukauden alun, kevätlukukauden seminaariruljanssien, aloituspäivä. Ei mitään, mikä olisi päivääni hetkauttanut juurikaan, suuntaan tai toiseenkaan. Tyttären puhelu sentään läikähdytti iloisesti! Ja se että voimalla sunnuntaina alkanut flunssa jäi kahden 12-tuntisen yön syövereihin; ei tietoakaan taudista.
Valokuvauskurssi jatkuu .. tänään eka kerta. Jo joulun alla saimme kuvatehtäväksi aiheen nimeltä ”Heikompi aines”. Minullahan olisi noita murskattujen siilojen kuvia jemmassa jo ihan sarjakuvaksi asti, mutta taidanpa viedä tämän, jota oikein ottamalla otin mökillä yhtenä aamupäivänä.
Ei ihan simahtanut kuten olisin halunnut. Mutta tuollaisen ”varjon vain” , läpinäkyvän omakuvan, luonnon rinnalla heikomman aineksen kuvan, yritin saada aikaiseksi. Se on kuulkaa viisaan näköistä kun kokoiseni naisihminen kirpakkana pakkasaamuna tönöttää paikallaan Lapin mökin notskipaikalla ja kamera on jalustan päällä liki kymmenen metrin päässä, ja sitten yhtäkkiä kuvattava juoksee vauhdilla kameran taakse takaisin ja taas uudelleen kelopöydän viereen, seisoo 9 sekunttia paikallaan, liikkumatta, ja sitten taas juoksee nopsasti takaisin kameran taakse. Ja tämä sama suunnilleen kymmenen kertaa. On kuulkaa varsinaisen valopään puuhaa. Heikompi aines, läpinäkyvä kerrassaan, on liikkeellä.
Mutta sillä lailla piti sopivaa valotusaikaa hakea, seistä sopiva aika paikallaan ja sitten häipyä kuvasta, ja sitten säätää taas valotusaika uudelleen ja vähän kokeilla eri aikoja ja säätöjä ja … Jotta saahan sitä kaikessa tällaisessakin aikansa kulumaan.
Jaa, ettei ollenkaan enää ole pakko kansittaa graduja? Kyllä moni opiskelija varmaan silti itselleen kansittaa muistoksi. Olen kyllä onnellinen, että jokunen vuosi sitten KTK:nkin gradut päätettiin alkaa kansittaa fiksun näköisiksi niiden karmeiden vihreiden pahviläpysköiden sijaan…Kerran olen jopa joutunut omaani uudelleen oikein lukemaan, kun piti valmistumisen jälkeen jossain työelämäopinnoissa käydä opiskelijoille aiheesta puhumassa…huh, yksi kerta riitti 🙂
Minäkin luulen, ja tiedänkin, että moni aikoo kansittaa omansa itselleen – ja vanhemmilleen. Niin pyysin tytärtäkin tekemään.
Minulla on noita mustakantisia tuossa hyllyssä kaksinkin kappalein Yleisen historian Ouluun ja Suomen historian Turkuun, mutta ei kyllä kumpaakaan mieluusti lueskele. Tai joskus kun käteen sattuvat, katsoo tekstiä kuin vieraan kirjoittamaa – no onhan noista aikaakin jokunen vuosi(kymmen!). 🙂
Juu, kyllä se minunkin mustakantinen myös vanhempien hyllystä löytyy.
Sinänsä muistan olleeni graduuni ihan tyytyväinen, mutta aihetta ja koko tekemistä oli prosessin loppuvaiheessa niin kurkkua myöten täynnä, ettei työhön palaaminen pitkään aikaan kiinnostanut yhtään. Graduprosessi on mielessä kyllä ehdottomasti mielenkiintoisimpana ja antoisampana oppimiskokemuksena koko opiskeluajalta. Niin kai sen ehkä pitää mennäkin? Iso vaikutus tämän kokemuksen syntymiseen oli myös epävirallisella, mutta lopulta ainoalla, kerrassaan mainiolla ohjaajallani, jota myös pomokseni tuohon aikaan kutsuin 😉
Kandin- ja gradun ja yleensä kaiken itsetekemisen soisi ja olen kyllä nähnyt olevan useimmille mielekkäintä opiskelussa… Ja tuo mainitsemasi ”kurkku myöten täynnä” on sekin mielestäni välttämätön vaihe; minä nimitän sitä oksennusvaiheeksi eli silloin opiskelijan on vaan kerta kaikkiaan päästävä hommasta eroon ja ”annettava ylen”, pois käsistä, rutistettava kasaan… Näitä juttuja ja prosessin kulkua tässä tämäkin päivä taas menee seuratessa ja ohjeistaessa. 🙂
Hmm, mielenkiintoinen kummituskuva! 🙂 Olen joskus itsekin leikitellyt pitkän valotuksen kanssa samalla tavalla. Itseppä sen sanoit, varsinaisen valopään puuhaa. 😉
Pasi, kaikkea pitää kokeilla! Muuten ei opi. En minä ainakaan. 🙂
Sinnikkäästi olet poseerannut haamukuvassa 🙂 Idea toteutui.
Irma hyvä, minähän olen aika sinnikäs kun sille päälle satun. 🙂