2012

Vain ohutta yläpilveä, muutoin taivas sininen, meri vielä sinisempi. Koivut jo liki lehdettömiä, haapa ei anna periksi, lehdet vielä ihan vihreitä, ei aiettakaan pudota.

Myöhäisellä aamulenkillä oli huikea sää. Syksy parhaimmillaan. IPod mukana, joten ei turhia ajatuksia häiritsemässä reipasta lenkkiä.

Päivän muussa ohjelmassa kaikenmoista kodin ja itsen huoltoa, sunnuntaina lenkin jälkeen on hyvä aika naaman ja käsien erikoishuollolle, hiuksille pitkään vaikuttava hoitoaine ja muuta tarpeellista putsausta ja puleerausta. Nyt tuoksun sitruunapiirakalle: uusi kosteusvoide ei ehkä sittenkään ollut kovin hyvä valinta. Ei ole kiva olla sitruunapiirakan tuoksuinen.

Nuoripari tuli syömään joten pistin myös heidät pehtoorin lisäksi auttamaan kuvien valinnassa: fotomaratonin kuva-aiheista jäi yli mm. tämä: toistuvat muodot.

Syksy tuntuu hyvälle, ja syksyyn kuuluisi myös kutominen, varsinkin kun näin sunnuntaisin kuluu aikaa telkkarin ääressä (TTK ja Junior Chef), mutta kun minun, pahimman sortin datistin, hartiaseutu ja olkapäät eivät oikein kestäisi kutomista. Ei siis auta kun istuskella ja katsella… Telkkarikin kuuluu syksyyn.

Pentikin ikkunassa Kirkkokadulla on keraaminen kukkaniitty.

Teinpähän niistä yönkukkasia…

Piti tehdä sellainen lyhyt työpäivä tänään, ja ehkä tehdä pihahommia, ehkä lähteä iltakävelylle. Sateen syyksi voisi laittaa aika paljon. En laita. Ei tarvitse etsiä syyllisiä. Hieman olen kyllä huolissani liikkumattomuudestani. Ja niinhän se on sanavarastoon taas livahtanut ”sitteku”. Sitteku syyskuu on ohi,  ja sitteku eksku on ohi,  sitteku seesteytyy …  Eiku huomenna. Huomenna jo kävelen töihin.

Intensiivinen päivä ollut, – ihan mahdottoman. On ollut kaikenlaista. Tutkimusta? No ei nyt sentään sellaista ole ollut.

Miten liittyvät yhteen sudenpentukenraaliarvonimigeneraattori, UKK ja Orimattila, orkidean kuva, sinisen huoneen aarre, laulaminen maisemakonttorissa, kaksi vaaleanpunaista gerberaa, ”melkein harvinaisen mukava syyspäivä”, ovia kuvailevat amatöörit ja ammattilaiset, EVS, ”sitähän sää kysyit” -repliikki, ”joka kerta on tässä pysähdyttävä kun ei enää tunnu tyhjälle”, Safkaa – parempaa arkiruokaa ja oheinen tilasto?

Hyvin liittyvät. : ) Kiitos vaan kaikille.

Kahvia. Tai siis espresso. Oli tarpeen. Meillä on parikin hienoa espressokeitintä ja mökillä pieni punainen mutteripannu, mutta vaikka annan ymmärtää, että minä olen se tämän kommuunin keittiöihminen niin tosiasia on se, että pehtoori on meillä erikoistunut kahveihin. Eikä minulla ole mitään tarvetta opetella espresson saloihin … nyt voin aina vedota siihen etten osaa… ja saan ruoan päälle pienen hyvän kupillisen. … suklaapalalla tai ilman.

Yhä useammin meillä keitetään tummapaahtoista pannu- tai keitinkahvia. Uusi (vuoden vai kaksi ? markkinoilla ollut) kahvimaito on erinomaisen hyvää tummapaahtokahvin kanssa, varsinkin jos viitsii vaahdottaa.

Edelleenkin aamuisin meillä juodaan pannukahvia, ja sen kyllä keitän minä. Sattuneesta syystä 😉 (tänään kyllä poikkeuksellisen myöhään).

Nyt juuri pikku espresso (Tazza d´Oron kahvia, jonka Roomassa vierailleet Villa Francon vieraat toivat, oli vielä jäljellä) teki erityisen hyvää.

Otin näet vaatimattoman kaksi kalaa ja viisi leipää (=vähän perunoita ja erilaisia kalasäilykkeitä (silliä rapukastikkeessa oli kyllä tavattoman hyvää) sapuskan jälkeen ihan pienet ettonet, ja espresso palautti tähän maailmaan.

Pehtoori on siis palannut. Oli ajellut pohjoisesta viiteen tuntiin kotiin: sillä lailla sitä kolme viikkoa selkäleikkauksen jälkeen huristellaan. Ihan pikkuisen tulin tuommoisesta urheiluhenkisyydestä moittineeksi.

Nyt vuorossa Junior Master Chef. Toivottavasti en kyynelehdi yhtä paljon kuin viimeksi kun Johannes tippui, tai kun katsoin tämän:

http://www.iltasanomat.fi/musiikki/art-1288499132762.html

Tällä viikolla kun duunissa on nuoria, monenlaisine ongelmineen – toki myös iloineen ja onnistumisineen – tullut nähtyä, kuultua, myötäelettyä .. niin tuo videopätkä sai kaikki kyynelkanavat tulvimaan. Ihan sama vaikka olis kuinka amerikkalaista tv-reality-höttöä tai muuta,  niin silti…   It wasn´t fear …

Ihan hirmusesti väsyttää. Ei, ei työnteko (vielä ainakaan) ole väsymyksen syynä, vaan tämä edelleen aika pielessä oleva nukkumisjärjestykseni. Tarkemmin ottaen se, etten paljon nuku. Tai en ainakaan niin paljon kuin pitäisi. Jotain kertonee se, että tänään(kin) olin duunissa hyvissä ajoin ennen seitsemää. Ja minähän käyn joka aamu suihkussa, pesen hiukseni, föönaan ne, meikkaan kevyesti, syön aamiaisen vähemmän kevyesti, luen lehden, teen pienen työmatkan – joten voi vain laskea moneltako olen herännyt? Enkä suinkaan mene yhdeksältä tai edes kymmeneltä nukkumaan. … Unettaa.

Ehkä olisi hyvä lähteä nyt vähäksi aikaa ulos. Ja voisi samalla miettiä jotain omenoista. Mitä niistä? Kolumni. Ei siis piirakkaa, vaan 2000 merkkiä omenoista.  Kuten tuosta oikean reunan aihepalkista voi nähdä, olen kirjoittanut jo 22 ruokakolumnia, jotka on julkaistu Kalevassa suunnilleen kerran kuussa torstaisin. VIimeiset puolenkymmentä on vaatinut melkoista rutistusta, ensimmäiset kymmenen pulppusivat helposti. Alussa oli vain sietämättömän vaikeaa pysyä 2000 merkissä, mutta olen oppinut rakentamaan/kokoamaan jutun jo heti alusta asti lyhyeksi. 2000 merkkiä on ihan poskettoman vähän, ei kunnolla liuskaakaan tekstiä. Minun vahvuuksiani ei koskaan ole ollut kirjoittaa lyhyesti, ei todellakaan.

Äsken imuroidessa tuli mieleen tuo alla oleva kuva. Olen ottanut sen Dubain hotellin akvaariosta muutama vuosi sitten. Se kuvaa hyvin mitä minun mielestäni tarkoittaa vajottaa. Juniori käytti armeija-aikana usein sanaa vajottaa, ja nyt minulla on juuri tuollainen olo. 🙂

 Tässä kuvassa on sinisen sävyt joista pidän ihan hurjasti.

Sinisestä enemmän kuin mistään muusta väristä.

– päivä on vain kulunut enkä juuri ole ehtinyt mitään miettiä.

Ihanan lämmintä. Lämmintä varhain aamulla töihin mennessä, – ja juuri kamerakurssilta palatessa (+15,5 näytti auton mittari). Juon paljon tavallista enemmän kahvia, ihan vahingossa. Yleensä kaksi, kolme kuppia riittää, tänään viisi. Ihan turhaan.

Linnanmaalla kafkamaista tunnelmaa – yhtäkkiä kampuksella kaikki ovet menivät lukkoon ja samaan aikaan kaikki päivittämieni www-sivujen pdf-tiedostot kieltäytyivät aukeamasta. Naapuritiedekunnasta opiskelija (joka ei ollut oma tytär :)) tuli hakemaan opinto-ohjausta. Ohjasin takaisin lähtöruutuunsa… Kun pidän kandi-infoa mietin, mikseivät opiskelijat tee muistiinpanoja, kuitenkin kuuntelevat. Soitin Helsinkiin monta puhelua, enkä itse tehnyt muistiinpanoja – ehkä kuitenkin huomenna muistan, mitä sovin. Onko siitä oikeasti kolme vuotta kun olen ollut arkistoekskulla? Miksi siis nytkin koska se kuuluu tehdä vain joka toinen vuosi? Noh, Ateneumiin katsomaan uudelleen Schjerfbeck´n näyttely – nyt se uusi löytökin!

Opiskelijat kertovat vauvauutisia, haaveistaan ryhtyä tutkijaksi, masennuksestaan, vaihtarivuoden highlighteista ja angsteistaan tehdä gradu, sanovat sivulauseessa hiljaa, mukava kun tulit, tai ovat tohkeissaan siitä, kuinka ovat nyt vihdoin (todellakin vihdoin! 20-vuotiaat!) päässeet elämässään tekemään, mitä haluavat. Ihan kuin olisivat eläneet pitkäänkin. Minä ajattelen, mutta en sano: elämän korkea keskipäivä. Sitä se on.

Puhun 1800-luvun arkielämän historiasta pohjoissuomalaisella maaseudulla, ja liki samanaikaisesti kuuntelen professorin huolta monistuskoneen toimimattomuudesta, ja pian jo mietimme yhden opiskelijan kanssa, olisiko Kim Jong il´n kuolema vai Fukusiman ydinvoimalaonnettomuus parempi tutkimuskohde. Kollega kysyy, lähdenkö lukupiiriin: luetaan James Joyce Ulysses. Suomentanut Leevi Lehto. Pahasti syrjään jääneet taidehistorian opintoni vaatisivat, ja mieli tekisi, mutta en taida… viime syksynä ehkä olisinkin.

Pehtoorilta viesti Hangasojalta ja yhden maisteriopiskelijan kertomukset Rovos Traililta Etelä-Afrikasta ja Lontoon kirjakaupasta saivat minut nanosekunnin murto-osan miettimään, että minäkin voisin olla jossain muualla kuin HU366:ssa (työhuoneeni numero).

Kamerakurssilla hävetti viemäni läksykuva (ei ole tuo allaoleva). Surkein kaikista. Ei sitä ääneen sanottu, mutta minusta se oli. Tänään olisi ollut Oulun Viininystävien hieno maisteluiltakin, ja minä valitsin kamerakurssille menon ja vein sinne surkean kuvan. Kannattiko? Viimeistään huomenaamulla olen sitä mieltä, että kannatti.

Tajunnanvirtaa, virtaa on,  nyt ei enää niin vuolaasti.

On päiviä, jolloin on kiiruumpi kuin toisina. Tänään oli sitä kiiruumpaa sorttia.

Enkä voisi väittää, etteikö olisi ollut mukavaa. Fuksi-infoa ja kandisemmaa. Tänään muistin, miksi palasin. 🙂

Töistä suoraan viideksi kokoukseen. Rotissöörikokouksissa on sekin hyvä puoli, että niissäkin on hyvät eväät. 🙂  Mutta niissä en ole vielä oppinut olemaan ottamatta hommia vastaan. Tai melkein itse järkkään itselleni hommia. On katsokaas ajatuksia, joita mielellään lähtee toteuttelemaan… En siis valita. Mutta sanottava on, että nyt pramilla olo ja paljon puhuminen tuntuu, – väsyttää.

Huomisen valokuvauskurssin läksykuvana on ”uni”. Mitenhän sitä kuvaisi?

Pikkuisen parempi päivällinen.

Eturuokana Aleksi Herlevin keittokirjasta Nieriätartar ja perunapurjokeitto, pääruoaksi uudesta (torstaina tulleesta?) Valion Kotiruokaa-lehtisestä varioitu (oman maan valkosipuli ja yrtit takasivat täyteläisen sadonkorjuumaun) Kasvislasagne (ja Viskaalin grillimakkaraa, ettei Juniori jäänyt nälkäiseksi) ja jälkkäriksi edelleen Herlevin kirjasta Sitruunatorttu, jolle tein lakritsivaahtoa kaveriksi.

Stockalla oli eilen myynnissä raakalakritsipulveria, joka sopisi varmasti mahdottoman hienosti myös lakujätskin tekoon. Sekoittelin pulveria vaahtoutuvan vaniljakastikkeen joukkoon, ruokalusikallinen/desi kastiketta. Maistui sitruunatortun kanssa. Joskin totuuden nimessä on sanottava että ko. sitruunatorttu ei vastannut odotuksia, koska 1) täytettä tuli kaksinkertainen määrä, mitä piiraan päälle mahtui, 2) pohja oli turhan kova ja 3) sitruunaa oli liikaa.

Eikä meillä piirakka todellakaan syömättä jäänyt – ja kaunis kuvattavakin se oli, mutta nuo eivät ole riittäviä syitä tehdä sitä toiste.

 Jos haluat tehdä erinomaista sitruunatorttua, niin toscanalaisen piirakan ohje on täällä.

Keitto ja nieriätartar olivat niin hyviä, että sitä tehdään toistekin. Teen harvoin keittoja, mutta tämä olikin vähän tavallisesta poikkeava. Keitostani tulikin melkein pyree.

Kasvislasagnessa pastalevyjen sijaan käytettiin kesäkurpitsasiivuja. Juustohöylällä niistä tulee tarpeeksi ohuita. Luulen että se toinen vuoka joka tänään jäi syömättä ja jonka jaoin tyttären, huomenna Lappiin lähtevän pehtoorin ja itseni kesken, on vielä parempaa kuin tänään syöty vuoka. Kasvislasagnekin kun yleensä makuuntuu yön yli levättyään ja on parempaa vasta seuraavana päivänä, ihan kuten tavallinenkin.

Mitäkö muuta? Ei kummempia. Aamupäivällä olin pari tuntia kameran kanssa satamassa, Möljällä, Ilokivillä, Nalskussa. Kylmä oli yhdeksän aikaan, mutta vähitellen lämpeni, ja miten hieno oli auringonpaiste! Juuri sellainen sunnuntai kuin syyskuussa soisin olevankin.

Olihan töiden jälkeen mukava olla ulkona. Nyt tuoksun ”ulolle”. Se on hyvä tuoksu. Eikä sitä tule kuin keväisin ja syksyisin. Kesäkukkapurkkeja jo tyhjentelin, vähän siistin pihapiiriä. Ja vielä oli kasteltavaakin… Pelakuut vain kukkivat ja kukkivat. Ja meidän rikkaruoho-orvokit! Niitä en kyllä kastele. Ne vain elävät.

Ja tämä yksi Huvilassa oleva krysanteemi, joka on ollut vailla huolenpitoa, jota tuskin on kasteltukaan, se aina unohtuu, mutta se kukkii ja voi hyvin.

Duunissa meillä oli paluuni jälkeen ensimmäinen oppiainekokous. Siellä minäkin vain istuskelin ja kuuntelin, osallistuin toki keskusteluun, mutta en ottanut yhtään hommaa. En sanonut mihinkään: ”no-minä-voin-hoitaa”. Aamuisin työmatkalla – paitsi että kuuntelen Nostalgiaa – hoen kuin mantraa: minä-menen-vain-käymään-siellä, en-mene-olemaan-sinne. Mantra on ehkä auttanut. En jämähdä työhön ja sen tuomiin ajatuksiin, haasteisiin, vaatimuksiin, en huolestu ja huolehdi ylettömästi. Teen hommani ja lähden pois. Ei tartu, ei kosketa. Paljonkaan. 🙂 Ei melkein yhtään, ei juurikaan. Iltaa kohti sitten alkoi kyllä tämä asenne pehmentyä, pahasti. Osaisinpa olla hiljaa.

Joskus elokuun aamuna töihin polkiessani kuulin kun radiossa haastateltiin jotain työpsykologia tai työnohjaajaa tai muuta alan asiantuntijaa, ja häneltä kysyttiin, miten välttää stressiä, uupumusta? Muistan haastattelusta kaksi asiaa. Haastateltavalla (nainen) oli tavattoman miellyttävä pehmeä, kauniisti matala, rauhallinen ääni ja muistan, että hän sanoi, että on vain lähdettävä töistä ja seuraavana aamuna jatkettava siitä, mihin eilen jäi. Koskaan ei kuitenkaan ehdi kaikkea, joten on vain tehtävä asia kerrallaan ja jatkettava siitä mihin eilen jäi.

–  Noin se on yksinkertaista! Kuulostaa ihan poskettoman simppeliltä, mutta ei kuulkaa ole. Ei ainakaan meitsille. Väistämättä aina tulee ajatelluksi että ”kun tämä projekti on ohi… ”, tai ”kirjoitan vielä tämän sivun”, ”sitteku tämä luento on pulkassa”, ”enää  20 ohjausta tässä kuussa” tai ”sitten kun kirja lähtee painoon” tai ”tämän työryhmän aherruksen jälkeen”. Ajattelen aina (vieläkin) että ”paras työ, tehty työ”.

Nyt opettelen ajattelemaan niin, että jatkan huomenna siitä, mihin tänään jäin.