Showing: 61 - 80 of 377 RESULTS
Niitä näitä Yliopistoelämää

Olisipa tunneälyä

On ollut jotensakin mielettömän säläinen viikko. Kaikkea. Olen koettanut olla sinkoilematta, tehdä homman kerrallaan, mutta oikeasti on ollut hoppu. Mikä on osin johtunut siitä, että kaikki ei ole ihan simahtanut niin kuin olin suunnitellut tai kuvitellut tapahtuvan. On mennyt aikaa vatulointiin, virheiden korjaamiseen, turhanaikaiseen kuunteluun, asioiden opetteluun, ja tekemisessä olemiseen sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tee päivästä parempaa eivätkä todellakaan sujuvampaa – päinvastoin. Ja on mennyt myös aikaa jutusteluun monien mukavien kanssa, jotka ovat viivähtäneet ovenpielessä tai tulleet peremmällekin sanoen ”haittaako jos istahdan ja kerron yhden mainion jutun- – – ”.

Tämän viikon aikana olen taas törmännyt opiskelijoiden koko laajaan kirjoon (kasvokkain, esseitä lukiessa, seminaareissa, spostissa, tenttejä tarkastaessa, spostissa). Koko laajaan kirjoon hyvässä ja pahassa. Ja nämä tapaamiset ovat vielä tuoneet takautumia menneiltä vuosilta …  ja tässä hajamietteitä näistä kohtaamisista ja muistoista.

Miten saman tehtävänannon jälkeen 80 prosenttia opiskelijoista tajuaa heti, mitä pitää tehdä, 10 % tajuaa kun asia selitetään uudelleen ja perusteellisesti, 5 % on niin ylimielisiä, etteivät kuuntele vaikka neuvoisit kuinka ja 5 % eivät vaan tajua koskaan.

On opiskelijoita, jotka eivät kaipaa tai tarvi ohjaajaa, eivät seminaarinvetäjää tai mitään tukea opintojensa aikana, – ja pärjäävät silti. Sellaisista tiedän hyvin vähän, sellaiset kulkevat omia teitään. Nimen heistä tiedän, mutta on vaikea yhdistää nimeä kasvoihin.

Sellaiset opiskelijat, jotka jatkuvasti vaativat saada erityisjärjestelyjä töidensä vuoksi, tuntuvat mielestäni käsittäneen väärin yo-opiskelun. Entäs sellaiset, jotka luulevat, että kaikki maailmassa on helppoa, tai vielä pahempaa, jotka edellyttävät että heille tehdään kaikki helpoksi, tai jos he epäonnistuvat (reputtavat tentissä tai eivät saa harjoitustöitään tehdyksi), he syyttävät järjestelmää tai tenttikirjoja tai vaikeita tehtävänantoja tai opea… Ei elämä ole aina helppoa, eikä opiskelukaan ole. On tehtävä töitä. Ei se vaan mene niin, että kaikki on koko ajan mukavaa. Ei elämässäkään ole.

Kuinka opelle on ihan parasta kun joku pitkän aikaa valmistumisensa jälkeen pyytää Facebook-kaveriksi ja kertoo saaneensa maailman ihanimman poikavauvan juuri sen kirjallisuudenopiskelijapojan kanssa joka jo opiskeluaikana oli paras kaveri. Ja kertoo samalla että äitiyslomalla on kiva olla, kun on vakituinen työpaikka, johon voi palata.

Niiden parin vuosikymmenen ajan kun olen virassani ollut, on nuorten aikuisten pahoinvointi ja ahdistus moninkertaistunut. Osa selittyy varmasti silläkin, että nyt pahoinvoinnista on helpompi puhua kuin vaikkapa 90-luvulla, mutta silti se on lisääntynyt. Varsinkin pojille asetetaan (kuka asettaa? aika usein nuoret miehet itse, käsittämättömän usein vanhemmat) niin paljon pärjäämisen paineita, että hirvittää. Niin monen opinnot ovat jumissa masennuksen takia, ja YTHS:lle on kuukausien jonot.

Muistuu mieleen, kuinka kerran yhdessä seminaarissa oli nuori mies, joka mitä ilmeisimmin ei voinut sietää minua, piti minua äärettömän lepsuna (monet eivät pidä ;)) ja tyhmänä, mutta ikävintä oli, etten minäkään pitänyt hänestä. Älykäs hän oli, mutta myös loputon valittaja, myöhässätulija, omanarvontunnossaan ja erinomaisuudessaan pilviä hipova. Muistan kuinka koetin koko ajan hänen kanssaan tekemisessä ollessani, ja erityisesti arvosanoja antaessani, äärimmäisen tietoisesti sulkea kemioiden yhteensopimattomuuden pois mielestäni.

Eniten ”ongelmia” on ollut sen kanssa, että monista opiskelijoista on tullut varsinkin opintojen loppuvaiheessa jo melkein kavereita. Kaveraaminen ei liene kiellettyä, mutta olisi ehkä parempi, ettei menisi opiskelijoiden kanssa kahville tai ettei sähköpostissa vaihtelisi kuulumisia ja lomatunnelmia. Kärsin joskus vähän huonoa omaatuntoa siitä, että joka vuosikurssissa on sellaisia opiskelijoita, joita jelppaan enemmän kuin kanssaopiskelijoitaan; yritän järjestää pieniä projektikeikkoja (arkistojärjestämisiä, tutkimusapulaisen pestejä, vinkkaan apurahoista tai lupaudun suosittelijaksi ennen kuin ovat pyytäneetkään).  Tällaiset ”lellarit” eivät suinkaan aina ole ”parhaita” opiskelijoita, mutta ovat sellaisia, sopivia – ja päteviäkin – että heitä mieluusti avittaa.

Juttuhan on niin, että ihminen se on opekin. Ei voi tunteilleen – suuntaansa tai toiseen mitään. Olisipa vain älyä niissä tunteissa!

 

Niitä näitä

Elmerin tarina

Tänään voisi olla jälleen yhden lupauksen täyttöaika. Voisin kertoa meidän Elmerin tarinan kuten joskus olen luvannut.

Siksikin asia on juuri nyt ajankohtainen, että siivosin Elekun terraarion (ja koko huoneen), jotta voitaisiin toden teolla ryhtyä valmistelemaan talviunta.

Meille Elmeri tuli jouluna 2003. Edeltävä syksynä 14-vuotiaan tyttären akvaariosta olivat kuolleet kala toisensa perään, ja mietittiin, jotta ryhdytäänkö uuden laittamiseen. Meillä oli ollut akvaario oikeastaan melkein aina; pehtoori ja minä laitettiin ensimmäinen sellainen, kun saimme sedältäni häälahjaksi 800 markan lahjakortin: käytimme sen ison akvaarion laittamiseen.

Mutta kun tyttären akvaariofisut kaikki oli haudattu takapihalle tai vedetty vessasta, tämä sanoikin haluavansa joululahjaksi kilpikonnan. Turhan vähällä asiaan perehtymisellä päätin sitten sellaisen perheeseen hankkia. Nyt olisin viisaampi ja ottaisin enemmän selvää, mutta tuolloin aika lyhyen miettimisen jälkeen menin marraskuussa oululaiseen Akvaariosoppi-eläin(tarvike)kauppaan ja varasin sieltä kilpurin, ja sanoin hakevani joulun aatonaattona.

Kun kaupassa kysyin, minkä ikäinen tupakka-askin kokoinen (n. 7 cm pitkä, 190 g painava) konnuli oli, minulle sanottiin, että ehkä puolivuotias, korkeintaan vuoden. Nyt tiedän enemmän ja arvelen, että se oli ehkä noin 3-6-vuotias. Ns. cites-todistus, jota sentään osasin vaatia, kertoi, että konna on tullut Saksasta. Ja pienellä präntillä papereissa luki, että konna oli Sloveniassa syntynyt. Ajattelin että ihan sama.

Jouluna tytär oli tosi iloinen ja onnellinen uudesta lemmikistä. Joulun välipäivät käytimme terraarion rakentamiseen, sisustamiseen ja netistä löysimme herppi.net -keskustelufoorumin (joka oli aika ajoin merkillisen riitainen) ja sieltä opimme paljon kilpurin hoidosta ja elämäntavoista.

Kun konna oli Saksan kautta tuotu Suomeen, kun oli sydäntalvi, kun konna ei ollut saanut nukkua talviunta ja kun se poloinen oli täynnä matoja, alkoivat ongelmat jo helmikuun lopulla.

Ensin tuli silmätulehdus, sen kanssa käydessämme eläinlääkärillä, tämä hoksautti, että kannattaisi tarkistaa, onko konnalla matoja ja sitten aloitettiinkin Axilur-kuurit, pehtoori kuskasi ruokatunneillaan kilpurin kakkanäytteitä elan (?) labraan. Tämä  kaikki maksoi aika paljon, mikä tietysti harmitti, kun jo konnakin oli maksanut huikeat 400 euroa. Matokuurit eivät tuntuneet auttavan, ja tässä vaiheessa jo tiedettiin, että moni Slovenian (tarhattu, sieltä tuotu, täällä kuvia tuollaiselta tarhalta) konna oli kuollut matoihin tai yleiseen heikkouteen. (Nythän kilpikonnia on saatu lisääntymään Suomessakin:, ovat sellaisia kahden euron kokoisia kuoriutuessaan :))

Elmeri sai maaliskuussa hengitystietulehduksen, pahan sellaisen. Minä opettelin pistämään antibioottia konnan kainaloon. Samoihin aikoihin luin ilta- ja yökaudet väikkärini kirjapainovedoksia ja istuin konnan terraarion vieressä ja katselin ja kuuntelin, että hengittäähän se.  Ihan niin kuin olisin jotain voinut tehdä!!

Tästä onkin sitten perheessämme legenda, että meidän Elmeri on varsin oppinut konna ja tuli mainituksi myös karonkkapuheessa, jonka perhe minulle seuraavassa toukokuussa piti.

Tyttären osuudessa minulle oli mm. tällainen kohta:

Meidän perheemme on kuin höyryjuna, sinä olet voimakas höyryveturi ja ravintolavaunu. Me muut olemme tavaravaunuja, paitsi isi on se hiilivaunu. Unohtamatta meidän tuoretta perheenjäsentämme, Elmeriä, joka on jaksanut terapeuttisesti kuunnella höyryveturin höyrynpäästöjä ja tutkimustasi ja on ollut samaa mieltä kanssasi.

Harva kilppari on saanut osansa väitöskaronkkapuheessa. Ja ansainnut sen!

Konna alkoi toipua, ja me pöhköt otettiin se mukaan pääsiäisenä mökille. Vetoinen mökin lattia ja stressaava automatka eivät ollee hyväksi, konna oli taas henkihieverissä. Tytär itki ja kieltäytyi lähtemästä mäkeen, jäi mökille konnan seuraksi. Kevään tullen, voikukanlehtikuurien (ks. tähän liittyvä komea töpeksintäni täältä) ja antibioottikuurit alkoivat purra ja Elmeri vahvistui ja alkoi toipua.

Seuraavana talvena osattiin jo päästää se unille. Jääkaappiin ja täydelliseen hibernaatioon en ole koskaan uskaltanut sitä laittaa, mutta monena talvena se on nukkunut noin +12 – 15 C -asteessa kaivautuneena syvälle turpeeseen. Aiemmin käytettiin Mörtti-Röpöä (sellaista lastuhakkelusta (näkyy tuossa yläkuvan ulkoterrassa), mutta nyt on lannoittamaton turve ja puhdistettu hiekka -seos se mitä terrassa käytetään.

Elmeri sai nimensä siitä kun meillemuuton jouluna nimeä mietittiin ja juuri silloin taustalla soi Saukki ja Pikku Oravat, jossa Saukki huutaa Elmeriiiii…. Siitä tyär nimen konnalleen keksi. Ja toinen nimi tulee lasten kirjasta ”Konrad pelkää pimeää”. Se kertoo kilpurista ja se oli niitä kirjoja, joita miellä luettiin kerta toisensa jälkeen. Molemmat lapset tykkäsivät ko. kirjasta niin, että oppivat sen lopulta ulkoa.

Siis Elmeri Konrad Testudo Hermanni (elikkä kreikan maakilpikonna).

Elmerihän on ns. lattiakonna, joka saa kulkea koko huushollissa. Ja kesät se on paljon pihalla ja nukkuukin keskikesällä ulkona.

Toissa kesänä ei jäänyt epäselväksi että konna on sukukypsä, mistä olemme päätelleet sen olevan nyt noin 15-vuotias. Viime kesän se oli Emmansa (posliininen koristekonna) kanssa niin paljon lemmiskelypuuhissa (ks. kuva)  että olin jo vähän huolissani. Ja turha luulla, ettei kilpikonnista lähde ääntä. Lähtee niistä. Mutta vain Emman kanssa. 🙂

Äsken kun kylvetin  ja punnitsin konnulin, ennen paastoa pitää niin tehdä vielä usein, se painoi 578 g. Ei ole pariin vuoteen enää kasvanut, joten jääneekin tuollaiseksi voipaketin kokoiseksi.

Sen herkkua ovat mansikat. Se voisi syödä niitä vaikka oman painonsa verran, sieraimista vain mansikkamehu roiskuu, kun se niitä hotkii. Yhden mansikan olemme päivittäin mansikka-aikaan antaneet.

Tämä on yksi parhaista kuvista mitä Elekusta olen koskaan ottanut.

Kun tytär muutti kotoa, konna jäi meille. Eihän siitä isoa vaivaa ole. Eniten tietysti se, ettei se ole, eikä opi sisäsiistiksi. Sehän pärjää pari päivää yksikseenkin, ja talvella sen voi jättää viikoiksikin nukkumaan. Vain kahdesti meillä se on kellahtanut selälleen niin ettei itse ole onnistunut kierähtämään takaisin, ja ne molemmat kerran ovat olleet pihalla kun se yrittää kiivetä kynnyksille.

Meidän kilpurilla on tavattoman nätti (voikohan noin konnasta sanoa?) kilpi. Ei ole pyramidi-kasvua, ja se on oikein kauniin värinen. Sanovat että ruokavaliolla sen voi pilata. Puuroa ja pottua konnalle ei saa antaa. 80 % vihreää (rucolaa, voikukanlehtiä, luonnosta vaikka mitä, kuivattunakin) ja 20 % herkkuja (mansikoita, viinirypäleitä, herukoita, omenaa).

______________________________

Nyt minulla on vähän sellainen olo että olen pitänyt esitelmän keskikoulussa. 🙂

Niitä näitä

Arjen iloja – huivihulluttelua

Kamerakurssin kanssa mennään sunnuntaina päiväksi kuvausretkelle, joten tänään ei ollut tunteja. Ilta vapaa? Ihan lipalla oli, että toin duuneja kotiinkin, mutta ei. Sinne jäivät ja ”jatkan huomenna siitä mihin tänään jäin”. Näinhän minä olen luvannut itseni opettaa tekemään.. 🙂

Siis vapaailta! Aloitin sen tekemällä ihan kohtuullisen hyvää ricotta-pähkinä-pastaa, hieman jäi vaisuksi maku, mutta kunhan toisinnon joku kerta kokkailen, voin sitten postailla resehtiäkin. Enkä liitä ruoasta edes kuvaa, minähän olen luvannut kuvailla muuta kuin ruokaa [huomaatteko kuinka paljon minä oikein lupailen kaikkea!? Saisinpa kaikista lupauksista pidetyksi kiinnikin!]. Olen luvannut kerran viikossa kuvailla jotain arkista.

Niinpä joudutte katselemaan kuvia illan pääohjelmasta: vaatekaappeja vähän järkkäilin, talvisempia tamineita nostelin enemmän esille. Ja järjestin minun kaulahuivini! Minä rakastan kaulahuiveja. Minulla on niitä MONTA.

Jo opiskeluaikana käytin rahaa kaulahuiveihin, tai lankoihin, että neuloin niitä itse. Neuloin raitaisia, ruutuisia, palmikkoneuleita, kirjoneuleita, pitkiä ja lyhyitä, itselle ja poikakaverille, kavereille ja taas itselle.

Muistan kun olin Tanskassa stipendimatkalla syksyllä 1981, ja kuinka ihailin kaikkia ihania kaulahuiveja, joita kööpenhaminalaisilla oli. Siellä kuljettiin duffelit ja kevyttoppatakit auki ja kaikilla oli ihania cashmir-villa- ja silkkihuiveja.

Kaikkein eniten  pidän isosta, paksusta Mulberryn, nyt jo kovin vanhasta, huivistani. Tykkään pitää sitä talvella, kylmässä työhuoneessani sisälläkin, harteilla rosanpunaisen tai tummansinisen poolon kanssa. Se on varmaan käytetyin kaulahuivini.

Eikä siinä vielä kaikki. Minulla on iso pino myös silkkihuiveja, puuvillahuiveja, pieniä ja isoja huiveja. Niillä saan jotain väriä muutoin kovin tummaan garderobiini.

Uusin huivini on Marja Kurjen pikkuhuivi, jonka ostin lauantaina Helsingistä. Sen värit ovat soppelit moneen käyttöön.

Ja mökillä on vielä monta villahuivia, ja pikkuhuivejakin. Huivit on ihania!

Ja nyt kun olen ollut ahkera, lähden lukemaan loppuun Miika Nousiaisen Maaninkavaaran.

Bloggailu Historiaa

Blogien parhaat

Viime perjantaina liki samalla kellonlyömällä palkittiin erinomaisia blogeja … sarjassa historia ja sarjassa ruoka. Ja totisesti ehdolla oli ihan eri sarjan sosiaalisen median tuotoksia kuin tämä Tuulestatemmatun satunnainen sekamelska allekirjoittaneen tajunnanvirtaa ja elämänmenoa sekä satunnaisia kuvailu- ja kokkailuyrityksiä ynnä matkaraportteja.

Perjantaina olinkin läsnä historiablogien julkistamistilaisuudessa:

Historiantutkimuksen päivillä siis palkittiin parhaat historia-alan blogit. ”Palkinnon avulla haluttiin nostaa esiin hyvin kirjoitettuja, kiinnostavia puheenvuoroja, jotka auttavat ymmärtämään mennyttä tai auttavat soveltamaan mennyttä nykyisyydessä.”

Alla on suora lainaus Agricolan sivuilta (sieltä myös viereinen kuva)

Paras blogi: Kaponieeri http://kaponieeri.blogspot.fi/
Kirjoittaja: Kari Hintsala, tutkija, esinekokoelmat, Turun museokeskus
Aktiivisuus: Julkaistu maaliskuusta 2010 lähtien. Julkaisutiheys melko tiivis, keskimäärin parikymmentä blogikirjoitusta kuukaudessa.

Mitä: Historiaa laajasti tutkaileva blogi, jossa hyödynnetään runsaasti valokuvia sekä videoita ja muita linkkejä. Suosituimpien teemojen joukossa muun muassa museot, näyttelyt ja sotahistoria. Laaja teemavalikoima, monenlaisia aikakausia ja seutuja, aktiivinen, yleistajuinen

Paras blogikirjoittaja: Julia Dahlberg (En märklig historia) http://enmarklighistoria.blogspot.fi/
Kirjoittaja: Julia Dahlberg, tutkija, jatko-opiskelija, Helsingin yliopisto
Aktiivisuus: Julkaistu vuodesta 2009 lähtien, kuukausittain säännöllisiä blogikirjoituksia
Mitä: Hyvin kirjoitettu, laaja historiallinen näkökulma, tuo esiin lähteitä helposti ymmärrettävällä tavalla, esimerkiksi kiinnostavien löytöjen kautta.

Paras ryhmäblogi: Sveaborg-Viapori -projekti http://blogs.helsinki.fi/sveaborg-project/
Kirjoittajat: Panu Pulma, Sampsa Hatakka, Juha-Matti Grangvist, Mikko Huhtamies, Sofia Gustafsson ja Sophie Litonius
Aktiivisuus: Julkaistu vuodesta 2011 lähtien, aktiivisuudeltaan ja laadultaan ylivoimainen ryhmäblogi.
Mitä: Suomen Akatemian rahoittama tutkimusprojekti (2010-2013), johtaja, dos. Panu Pulma (Helsingin yliopisto), Viaporin linnoituksen rakentamisen vaikutuksiin vuosina 1730-1809 selvittävään tutkimusprojektiin liittyvä ryhmäblogi, johon kukin tutkimusryhmän jäsen kirjoittaa. Tutkimusprojektia esittelevä blogi käsittelee myös laajemmin Suomenlinnan ja Helsingin seudun historiaa. Enimmäkseen suomenkielisten blogikirjoitusten lisäksi mukana myös kirjoituksia ruotsiksi. Blogissa esitellään hankkeeseen liittyviä henkilöitä ”syntymäpäiväsankareina”. Aprillipäivänä julkaistiin myös aiheeseen muka liittyvä vampyyritarina. Monipuolinen, kokeileva, leikkisä.

Vain tuon Viapori-projektin blogin tiesin ennestään. Kannattaa siihenkin tutustua.

Historian lisäksi palkittiin ruokabloggaajia. Gloria Blog Awardsissa kunniaa ja mainetta sai paras ruokablogi ensimmäistä kertaa Suomessa. Ehdolle asetetuista blogeista todettiin, että ”ne ovat inspiroivia, persoonallisia ja ajankohtaisia. Intohimoinen suhtautuminen ruokaan ja bloggaamiseen välittyy tuhansille lukijoille viikoittain.” Ja ehdolla olivat:

Chez Jasu
Hannan soppa
Hellapoliisi
Kinuskikissa
Kivistössä
Kokit ja potit
Kulinaarimuruja
Pastanjauhantaa
Sillä Sipuli
Siskot kokkaa
Soup Opera – Anuliinan Ruokablogi

Minä linkitin noista vain voittajan blogin: Chez Jasu sai parhaan blogin tittelin. Ja sitten linkitin myös Pastanjauhantaa blogin. Se kun on minulle ja monelle muulle oululaiselle tutuin ruokablogi. Ja bloginpitäjäkin on kovin tuttu :).   (tämän linkin takana on linkki Glorian sivulle, jossa on linkit noihin kaikkiin blogeihin)

Kauneimman ruokablogin sarjassa ehdolla olleet on lueteltu täällä. Voittajaksi selvisi Vatsasekaisin Kilinkolin. Klikkauduhan katsomaan! Se ON kaunis.

Ja lukijoiden suosikiksi valittiin Kinuskikissa-blogi, joka on kyllä leipojan aarreaitta.

Vaikka voin pitää itseäni ahkerana bloggaajana (vajaassa viidessä vuodessa liki 2000 postausta) olen tavattoman huono seuraamaan muiden juttuja, kirjat ovat minulle sekä ruoassa että historiassa edelleen ne tärkeimmät. 🙂 Nyt on kyllä tuossa vieressä odottamassa paperinippu, josta on vasta tulossa historiakirja… 🙂

Niitä näitä

Ensilumi

Onhan se satanut jo jokunen päivä sitten, mutta minun tajuntaani se tuli vasta tänään aamulla. Ensilumi siis.

Nukuttuani pitkät, levolliset yöunet, nuhan kadottua, talviaikaan siirtymisen tuotua armollisen tunnin lisäaikaa päivään ja elämään, lähdin lenkille. Kameran kanssa. Sehän tuntui tavattoman mukavalle. Toisaalta aika kylmältä tuntui, mutta toisaalta mukavan valoisalta. Kunpa lumi pysyisi, kunpa ensilumi olisi pysyvä lumi.

Tiedän. Tiedän, että olen luvannut kuvata muuta kuin luontoa, maisemia ja ruokaa, mutta tänään ei ollut muuta kuvattavaa. (ai niin, klikkaa taas F5 tai reload, jotta saat blogiin ”oikean” taustan…)

Ensimmäiset talvikuvat siis, per favor.

Auringonpaiste sai tuntumaan keväältä – kuin olisi maaliskuussa ollut lenkillä, vaikka eihän silloin tietenkään meri ollut sulana.

Muutoin päivä kulunut äänestämässä käydessä, itsen ja vaatteiden, sähköpostien, laskujen, huomisen kandisemman  ja muiden juoksevien asioiden huollossa.

Ruokaa en ole – vielä tänäänkään – laittanut. Nuoret eivät tulleet tänään ja pehtoori laittoi meille erinomaisen hyviä kalapihvejä (ohje viimeisestä Pirkka-lehdestä).

Kohti työntäyteistä viikkoa … valmiina ollaan…

Niitä näitä

Helsingistä Ouluun

Helsingin aamu oli liki neitseellinen. Jätin hotelliaamiaisen väliin, vein laukun rautatieaseman matkatavarasäilytykseen ja lähdin kävelylle torille, kävin vanhassa kauppahallissa aamukahvilla – ja tänään en enää kameraani hylännyt.  Mietin että tajuavatkohan helsinkiläiset, kuinka kaunis heidän kaupunkinsa oikein onkaan. Aamuisin varsinkin.

Kovin oli Espalla vielä hiljaista.

 Onnistuin (vihdoin) ottamaan kuvan siitä, kun lehdet putoavat!

Yliopiston nurkkaan jo paistoi aurinko, kun ohi kuljin.

Tieteiden talolla olin yhdeksän jälkeen. Biografisen tutkimuksen nykytilasta analyysiä, ja näiden kolmen päivän paras esitelmä: Irma Sulkunen mykisti minut ja monen muun hienolla, eleettömällä analyysillään. Ehdottomasti näiden päivien parasta antia, josta ammennan kevään mikrohistorian luennollani paljon… Aamupäivän toinen sessio, johon osallistuin, kuului teemaan ”köyhyyden historia”. Ja kuinka olikaan mukavaa nähdä vastaväittäjääni.  Luulen, että me molemmat olemme näistä hetkistä (KLIKS) vanhentuneet… Toivottavasti viisastuneetkin… 🙂 Näistä köyhyyssession esitelmien teemoista opiskelijani tulevat kevään luennolla kuulemaan vielä 🙂

Alkuiltapäivästä konferenssi oli ohi, joten ehdin pienelle lounaalle, ja pahimman sortin heräteostos iski kohdalle.

Neljältä Finnair lähti kohti Oulua, kollegan kanssa saimme vahingossa viereiset paikat, joten matka sujui joutuisasti.

Pehtoori kentällä vastassa. Kotona on hyvä. Ihan hurjan hyvä. On vain käytävä välillä vähän kauempana, jotta hoksaa ja muistaa, kuinka kotona onkaan hyvä.

______________

Sadun kommentoinnin jälkeen on vielä liitettävä mukaan kuva Tuomiokirkosta. Aleksanteri II:en patsaan silhuetti sopii mukavasti kuvaan, minun mielestäni ainakin. 😉

(kannattaa klikata isommaksi, ja klikkaa samalla F5 jotta uusi syystausta latautuu oikein… 🙂 )

Historiaa Niitä näitä

Historiaa kellon ympäri

Turnauskestävyys on ollut koetuksella. Aamuyhdeksästä liki iltayhdeksään on mennyt historiantutkimuksen ja -tutkijoiden parissa. Lisärasitetta on tullut taustalla kytevästä flunssasta, jota kieltäydyn ajattelemasta.

Aamupuoliseitsemältä satoi räntää. Mikä sitten ratkaisi sen, etten lähtenyt aamulenkille kuvailemaan. Menin suoraan yhdeksäksi Tieteiden talolle. Puolenpäivän kieppeissä jätin yhden session (1½ tuntia) väliin, samoin lounastauon ”uhrasin” ja ajelin metrolla Ruoholahteen, jossa tuuli hemmetisti. Viheliäinen tuuli sai miettimään, oliko idea lähteä lämpöisistä seminaarisaleista ulkoilmaan etsimään Hotelli ja ravintolamuseota (ja Valokuvataiteen museota) sittenkään kaikkein paras. Löytyiväthän  ne sitten.

Ja kyllä minulle tämä ”harharetki” varmasti oli hyödyksi. Epäilemättä pystyn käyttämään ravintolamuseon antia ainakin Kalevan kolumneissani. MUTTA! Minulla ei ollut kameraa mukana. Argh! Siellä olisi ollut tavattoman paljon mielenkiintoista kuvattavaa, ja sellaista, josta olisi minulle (ja ehkäpä teillekin blogini lukijat)  iloa pitkäksi aikaa…

Valokuvataiteen museossa oli Polaroid-näyttely, joka ajatuksena kiehtoi minua, mutta kun näin, mitä siihen kuului, toivoinkin että museossa olisi ollut perusnäyttely, tai jotain klassisempaa taidevalokuvausta.

Mutta any way: poikkeama keskellä päivää teki hyvää. Ja iltapäivän kuuntelin lapsuuden ja kasvatuksen historian sessioita. Edelleen kaikenmoista uutta, ensi kevään kandiseminaariin on monia uusia tutkimusaiheita ajateltuna. Yksi asia mitä olen näiden kahden päivän aikana miettinyt; miksei sittenkin puhuta enemmän metodista? Lähteistäkin olisin halunnut monen esitelmän aikana halunnut kuulla enemmän, kyselinkin niiden perään, mutta ettei puhuttu tavasta tehdä tutkimusta. Key note -esitelmissä sitä oli ehkä enemmänkin, mutta esimerkiksi illan historiantutkimuksen ja tulevaisuuden tutkimuksen välisestä globalisaation ja politiikan tutkimuksen saatikka päivällä olleen rikollisuuden historian (mm. holocaustin) tutkimuksen key note -”avauksille” minulla tuskin on käyttöä.

Puolikahdeksalta oli parhaiden historia-blogien palkitseminen, palannen asiaan, ja sitten buffet. Ja pari lasillista viiniä. Ja sitten sattui pahasti että olimme oppiaineen kesken höpöttämässä. Professorin kanssa intouduimme nuorellimme kertomaan millaista oli historian laitoksen menneisyys… ei olisi kannattanut moisia muistella. .. Ennen yhdeksää ymmärsin vetäytyä takavasemmalle. Nyt (flunssapotilas) vaipuu unten maille…

Historiaa Niitä näitä

HiTu Helsingissä

Maailma. Maa ilma. KotiMAAN ilma. Kirkas, kuulas, aurinkoinen aamu. Vaikka yöuni jäikin (taas) vähän liian lyhyeksi, oli hyvä, että jaksoin herätä niin aikaisin, että ehdin kävelemään hyvän tovin pitkin Helsingin kauppatorin rantaa, käydä katsomassa jäämurtajien lepoa tyvenessä rannassa, ehdin kierrellä ja kaarrella, ennen kuin HiTu-päivät (Historian tutkimuksen) päivät alkoivat.

Jätin kameran hotellille, ja kuinka orpo olo ”aamulenkilläni” olikaan kun olisi ollut niiiin paljon kuvattavaa… sininen taivas tuntui Lontoon sumun jälkeen erinomaisen kiehtovalle kuvattavalle. Mutta ei kameraa, ei. Kuinka hiljainen ja rauhallinen kaupunki Helsinki tuntuikaan olevan. Ja liikennekin kulkee ”oikeinpäin”. Ei tarvita risteyksissä näitä Lontoossa olleita ohjeistuksia.

 Vielä aamullakin oli olo, että olisin paljon mielummin ollut kotona, tai vaikka Linnanmaalla, kuin täällä. Että en jaksa kolmea kongressipäivää, – mutta jo ensimmäisen session alettua olin toisissa ajatuksissa. Kahdeksan esitelmää ja lopuksi professori David Armitagen (Harvard) key note -esitelmän sain päivään sopimaan. Armitage  pisti kansallisen historiankirjoituksen pannaan, sai monet olemaan eri mieltä, herätti keskustelua, no sehän se varmaan oli tarkoituskin. 🙂

Näiden kolmen päivän aikana täällä on yhteensä 180 esitelmää, joista valita. Sessioiden päällekkäisyys ei minun mielenkiintojeni ja tutkimuskohteideni osalta ongelma. Sosiaalihistoriaa näyttää riittävän. Demografinen tutkimus tuntuu olevan taas muodissa?

Kun pääesitelmä puoli seitsemältä päättyi, siirryimme Helsingin yliopiston päärakennukseen, jossa oli (vara)rehtorin vastaanotto. Minullekin tälle päivälle jotain ruokaakin. Kylmäsavustetulla haukimoussella päällystetyt saaristolaisleivät olivat erinomaisia, eikä muukaan buffet-tarjoilu ollut huonoa. Mukava tavata vanhoja tuttuja, mentorini Keski-Suomesta ilahdutti muutamilla töihini liittyvillä kommenteillaan kovastikin. 😉

Hyvästä seurasta huolimatta kahdeksan jälkeen liukenin pois, halusin kävelemään vielä. Stocka oli vielä auki, hain kosteusvoidetta, lehden ja herkusta pienen paketin macaroonseja. Niitä oli Lontoossakin monessa paikassa. Nyt niitä on tuossa yöpöydällä, samoin se lehti ja…  nyt niiden kimppuun. Sitten unta. Huomenna on pitkä päivä.

Lontoo

Lontoo on nautittu

Sumuinen aamu. Yllättävää? No ei todellakaan. Joka aamu on ollut joko sumua tai sadetta, tai sumusadetta. Eilinen tiistai oli ensimmäinen kokonainen päivä jolloin ei tarvinnut ollenkaan käyttää sateenvarjoa. Aika mukavan lämmintä on ollut, viileimmillään + 12 C mutta enimmäkseen yli +15 C, lauantaina iltapäivällä varmaan lähelle parikymmentä. Eikä tihuutukset ole meitä juurikaan haitanneet.

Tänään aamusella kunhan respan kanssa olimme  salasana-, wlan- ja muut datailuasiat saaneet toimimaan (väliin jäänyt postaus on nyt tuossa alla, siis KLIKS), oli aika pakkailla ja käydä viimeisen kerran hotellin pienessä aamiaishuoneessa nauttimassa niukahko aamiainen mahtipontisen Wagnerin (?) musiikin soidessa. Päivän ohjelmasta kävimme tiukahkot neuvottelut: mennäänkö British Museumiin, Science Museumiin, shoppaamaan, järjestetylle kiertoajelulle vai itseksemme ajelemaan busseilla ristiin rastiin Lontoota. Nuhaiselle pehtoorille kaikki vaihtoehdot sopivat eikä minullakaan mikään pakottava tarve päästä museoihin saatikka ostoksille, joten lähdimme random-ajelulle.

Oyster-card (rajoittamaton bussin ja metron käyttö) takasi että saatoimme kiertää Kensigton Parkin, käydä Nottinghillissä (jossa jalkauduime käveleskelemään ja kuvaamaan, piipahdimme Jamie Oliverin kaupassa) ja jatkoimme taas matkaa. Oxford Street päästä päähän bussin kakkoskerroksen etupenkillä oli mukava kokemus.

Yhden jälkeen olimme Brompton Streetillä, melkein Harrodsin naapurissa on Harvey Nicholas –luxury-tavaratalo, jossa meitä ei kiinnostanut muu kuin viides kerros: siellä on Food world. Monta ravintolaa ja herkkukauppa. Oli lounaan aika. Emmekä vieläkään menneet italialaiseen ravintolaan :).

Viiden päivän aikana syötiin amerikkalaisessa (Hard Rock Cafe), intialaisessa (Michelin tähden paikka, ehdottomasti paras kaikista, eikä edes kallein), brittiläisessä Bibendumissa (ja pubissa ficher and chips), kiinalaisessa dumplings-paikassa Sohossa, eilen kello viiden tee, siis englantilainen, ja tänään vuorossa japanilainen. Yo! sushi -ketjun sushipaikoissa pienet sushi- ja tempura-, salaatti- ja jälkiruoka-annokset pyörivät liukuhihnalla ”baaritiskillä” ja saat niistä valita haluamasi.

Voit ottaa niin monta kuin haluat, ja lasku määräytyy tyhjien kippojen määrän mukaan. Kätevä. Ja sushitkin olivat aika hyviä. Joskin lohenmäärä makisusheissa oli oikeastaan aika säälittävä.

Lounaan jälkeen palailimme hotellille hakemaan matkalaukut, ja menimme metrolla Heathrowiin. Tyär kun on vielä vanhempiaankin pahempi  myöhästymisen inhoaja: ”Meidän pitää olla ajoissa.” – No  herra varjelkoon me olimme ajoisssa! Olimme hyvinkin pari tuntia ennen kuin kone lähti. Ja ennen terminaali kolmosen uumeniin astumista näimme vilahduksen auringostakin.

Kotona ahkeroineelle nuorelle parille hankimme tuliaisia lentokentältä, ja tytär antoi minun ostaa hänelle aurinkopuuterin ja itselleni löysin ne Uggin korvaläpät. 😉

Koneen lähtö viivästyi vain vähän, ja otti matkalla kiinni, joten Lontoon aikaa olimme ennen yhdeksää Helsingissä, jossa kello olikin jo 23.00.

Helsingissä heippasin miehen ja tyttären, joiden matka jatkui Ouluun, minun tänne Katajanokalle. Scandic Marina on seuraavat kolme yötä yösijanani. Huomenna töihin. Ja miten mielelläni minä olisin maailman parhaan matkaseuran (Juniori vain puuttui) kanssa jatkanutkaan Ouluun…

Loma ohi. Nyt on nukuttava (Suomen aikaa kello on jo yks!). Huomenna aamulla Tieteiden talolle.

Reissuraportti täydentynee kuvien myötä kunhan täältä kotiin pääsen…

Lontoo Niitä näitä

Oxford Street, Afternoon tea and The Lion King

Viimeinen kokonainen päivä. Tälle päivälle ohjelmassa shoppaamista, kello viiden tee ja musikaali.

Tyttäremme on sikäli merkillinen nuori nainen, ettei oikein shoppaamisesta perusta. Oli kuitenkin päättänyt täällä hankkia takin ja farkut ja jotain muuta pientä. Aamiaiselta suoraan metrolla Oxford Streetille, jossa emme vielä olleetkaan käyneet. Komeinta siellä on kahteen suuntaan kulkevat Double Deckerit. 

Tyär halusi lähteä omille teilleen ja me pehtoorin kanssa menimme Selfridgelle. Katselimme  herkkuja ja koreita vaatteita. Minä viihdyin alakerrassa sisustusosastolla ja kirjakaupassa. Ja jouluosastolla. Kaikissa isoissa tavarataloissa jouluosastot jo olemassa… tullenette näkemään kuvia Temmatun adventtikalenterissa josko sellaisen tänäkin vuonna värkkään.

Pehtoorille etsittiin kaulahuivia, läydettiin oikein kaunis, cashmir-villainen, harmaa-vaaleansininen ja maksoi vaatimattomat 277 puntaa! Jätettiin kauppaan. Juniorille ja J:lle etsittiin tuliaisia, eikä niitäkään löydetty. Uggin korvaläpät olin aikeissa ostaa, mutta jotenkin missasin senkin, joten vain Brandy Butter Harrods´lta ja pari mukia, yksi essu viehättävästä pikkukaupasta… ei mennyt törsäilyksi.

Viiniosastollakin kävimmme! Chateau Petrus, jota mekin on tilkka viinikerhon kanssa yli vuosikymmen sitten nautittu, oli myynnissä. Kolmen litran pullo vuosikertaa 1989 maksoi 46 950 puntaa!! Kolme litraa viiniä maksoi parin henkilöauton verrran…

Herkkuosastolla oli mukava katsella. Ihailla.

Hieman kummeksutti tämä muistoalttari joka Harrodsin alakerrassa oli …

Lunch breakillä kohdattiin tytär ja aikamme kierreltyämme palattiin hotellille. Vähän lepoa, vaatteiden vaihto ja sitten takaisin kohti Piccadillyä.

Kun tämän Lontoon matkan varauksen olin tehnyt, kyselin Lontoon kävijöiltä vinkkejä matkaamme varten, ja ilokseni sain pitkän, mukavan kirjeen jossa monta hyvää vinkkiä (Oyster Card ja Antropologie-kauppa muiden muassa) ja kirjeesssään T. Hyvinkäältä kirjoitti mm. näin:

Kello viiden tee on myös hauska kokea ainakin kerran, alla olevasta linkistä näet 2012 parhaiksi rankatut paikat Lontoossa ja siellä on linkit, josta näkee kuvia paikan ilmapiiristä ja listan mitä tarjolla/ millä hinnalla. Aah, nämä ovat myös silmänruokaa!
http://www.afternoontea.co.uk/index.php?option=com_content&task=view&id=135&Itemid=16

Ehkä emme olisi ollenkaan hoksanneet tällaista mahdollisuutta ilman vinkkausta. T:n kirjeen innoittamana kaivoin kotona kirjahyllystä Helena Petäistön kirjan ”Tee teematka” ja sieltäkin lueskelin Afternoon Tea Time -juttuja ja tänään oli siis aika kokeo tuo seremonia.

Erinomaisen viehättävän Fortnum & Mason tavaratalon 4. kerroksen isossa teehuoneessa nautimme:

Finger Sandwiches

  • Chicken with Fortnum’s Tarragon Dijon Mustard
  • Cucumber with Mint Butter
  • Rare Breed Hen Egg with Mustard Cress
  • Poached and Smoked Salmon with Lemon
  • and Caper Crème Fraîche
  • Rare Roast Beef with Horseradish Cream

Fortnum’s Scones

  • served with Somerset Clotted Cream and
  • your choice of Fortnum & Mason Preserve:
  • Apricot, Lemon Curd, Raspberry,
  • Jubilee Royal Sovereign Strawberry, Wild Blueberry
  • Afternoon Tea Cakes
  • Divine deliciousness of individual cakes and patisseries
    Selection from the Highgrove Cake Carriage
    Served with your choice of Fortnum’s Classic Blend Tea

Nälkä lähti näillä. Tee oli tavattoman hyvää; valitsimme isosta listasta Royal Blend ja Queen Anne, – onhan tämä talo toimittanut kuningashuoneeseen teet kohta kolme sataa vuotta. Tytär totesi tyytyväisenä, että ”eihän tämä pönötystä ollutkaan, rento tunnelma ja hyviä herkkuja. Fish and Chips -annosta ei tarvitse ehkä enää uudelleen kokeilla, mutta tämmöisen voisi toistekin nauttia”. Olimme samaa mieltä.

Varauksen tein aamulla netistä. Oli tarpeen sillä näimme että moni käännytettiin ovelta takaisin, jollei ollut varausta. Ja nettisaitilla todettiin erikseen että lenkkareissa, shortseissa ja urheilukamppeissa teelle ei ole tulemista. Mutta ihan tavallisissa siisteissä kamppeissa väki siellä oli. Ei siniharmaahiuksisiä ladyjä chanel-jakuissaann.. 😉

Sitten puoli seitsemän  jälkeen kohti West Endin teattereita. Lyceumiin oli varaus katsomaan Leijonakuningasta. Varauksen olin tehnyt jo kotona, eikä paikat olleet parhaat mahdolliset, tavattoman tyyriitkin olivat, mutta kyllä kannatti! En tiedä mikä oli parasta Elton Johnin musiikki, lavasteet, pikku Simbaa esittävä poika, laulusoolot, hienot tanssiesitykset, Zazu, kapallimestari Steven Lee,  — hieno elämys oli!

 Ja sitten menikin puolille tämän postauksen kanssa. Olipas kyllä show salasanojen ja kaiken muun kanssa. Nyt pakkaamaan, iltakoneella Helsinkiin.

Lontoo Niitä näitä

”Lapsiperhe” lomailee Lontoossa

Jos olisimme kaksistaan täällä olisimme ehkä menneet tänään shoppaamaan ja Vinopolikseen ja huomenna British Museumiin ja käveleskelemään Thamesin rantaan, mutta mehän olemme tyttären kanssa ja meillä oli tänään ihan erilaiset kohteet.

Harry Potter -teema jatkui, sen vuoksi tulimme johdatetuksi mukavaan Leidenhall Marketiin, joka on keskellä Cityä. Cityssä näimme ihan erilaista Lontoota kuin ennen: liikemiehiä liituraidoissaan, uusia virastotaloja ja sitten se Leidenhall Market.

Vuonna 1881 rakennettu arkadi-kauppakeskus, jossa oli paljon viehättäviä lounaspaikkoja, butiikkeja, kukkakauppoja, laukkukauppoja ja pubeja. Mukava. Ja sitten siellä oli tämä. Täällä Harri Potterkin  kävi, siksi mekin noilla kulmilla… 🙂

Tätä ennen oli jo käyty Buckingham Palacen edessä seisomassa toista tuntia. Vaikka olimme porttien takana jo hyvissä ajoin ennen yhtätoista (vahdinvaihto klo 11.30) emme saaneet oikein kunnon paikkaa… Täällä on turistikauden ”off season” – mietimme vain, kuinka paljon tuolla olisi ollut väkeä jos oltaisiin  oltu elokuussa…

Koska kuningatar oli kotona, oli vartiostossa 3 upseeria ja 40 sotilasta  jos Elisabet olisi ollut liesussa, olisi sotilaita ollut vain 31. No eihän me paljon mitään nähty, kuultiin Abba-sikermä ja ”We are the champions”. Minä olisin mieluusti kuunnellut enemmänkin oikein kunnon marssimusiikkia. 🙂

Palacen ja Leidenhall´n jälkeen otimme metron ja ajelimme Regent´s Parkin reunalle, Madame Tussaud´s (vahakabinetin) vuoro. Sielläkin tuli 70-luvulla pariin otteeseen käytyä, eikä ehkä sinnekään olisi ilman tytärtä nyt menty. Mutta olihan meillä siellä aika mukavaa. Hyvää seuraa ainakin 😀  Jokainen meistä sai valita omansa, mieluisimman seuransa … 🙂

Minä kun en ole ollut niin järin riemastunut tyttären ensi kevään Meksikon harjoittelupaikasta, kehotin häntä hakeutumaan töihin jonnekin ihan muualle. Ja hyvin pärjäsi …

Nähtiinpä Tussaud´lla kierroksen lopuksi 4D-leffanpätkäkin. Hieno oli sekin.

Ja sitten yhteispäätöksellä vastapäiseen Sir Sherlock Holmes -pubiin, jossa tilattiin myöhäiseksi lounaaksi yksi annos Fish and chipsejä, ja olut, siideri ja cokis. Ei hassumpi väliruoka. Viinietikka kyllä kuuluu annokseen. Eikä ketsuppia ja majoneesia tule tässä yhteydessä väheksyä.

Sitten kaksikerrosbussi numero 74. Hyvä reitti hotellille, päästiin yläkerran etupenkkiin. Halpaa hupia. Paljon nähtiin, ja kätevästi oltiin perillä.

Toisin kuin eilen, tänään oli pari tuntia huilausta hotellissa, mietimme mihin syömään iltasella, ja nettihän se pelasti. Matkaoppaasta luettu että lähitienoolla olisi nykyaikaista brittiruokaa tarjoava Bibendum, ja online varaus netin kautta toimi. Siis sinne.

Michelin-rakennuksessa (kyllähän me oltaisiin ex-rengaskauppias Juniori mieluusti seurueeseemme mukaanluettu (ette tiedä kuinka paljon kolmestaan on pojasta täällä höpötetty…) ) ks. kuva Bibendum) oli kerrassaan mukava ravintola.

Atmosfääri, palvelu, punaviini (McLaren Vale Shiraz) ja ruokakin olivat maanantai-illaksi vähintäänkin soveliaita. Mietimme vain, miksi karitsankyljykset oli pitänyt paneroida kuivaksi korppujauho-kuivayrttiseoksella,…

Mutta hyvä päivä tänään, erinomainen.

Lontoo

Tarua ja totta – Lontoossa

Sunnuntai(nkaan) ohjelmaa ei ollut kovin tarkkaan etukäteen mietitty. Sen verran oli kaavailtu että Harry Potter -pyhiinvaelluskohteita olisi ohjelmassa ja ehkä Tate Gallery tai siis Tate Modern. Muutoin kuljettaisiin miten jaksettaisiin. Ja jaksettiinhan me. Pitkästi toistakymmentä kilometriä on tänäänkin kävelty. Thamesin rantoja ja siltoja. Näyttelyitä ja kauppoja. Kirkkoja ja katuja.

Aamulla metrolla kohti King´s Crossin asemaa. Sieltähän se Harry Potter Tylypahkaan lähti. Ja uskomatonta: hienon uuden rautatieaseman yhdessä nurkassa todellakin on Platform 9 3/4, josta Harry lähti ja johon sunnuntaiaamuna kymmenen jälkeen oli JONO. Pääsymaksua sentään ei ollut… Ja meidän esikoinen, graduntekijä halusi ehdottomasti käydä monien muiden tavoin kokeilemassa miten ne matkalaukkukärryt uppoavat.

Koko asemakompleksi oli näkemisen arvoinen. Ja sitten lähdimme kohti Towerin linnaa. Beefeater-vartijoita ei nähty kuin yksi, yhteispäätöksellä päätimmme olla menemättä linnaan sisälle.

Henrik VIII:ennen kuusi vaimoa oli ikuistettu suklaalevyn kanteen…

Täällä osataan kyllä tuotteistaa historia ja Englanti, Englannin historia ja Lontoo. Matkamuistojen kirjo on ihan rajaton! Kuninkaalliset kumpparit ovat minusta kyllä jo aika kekseliästä.

Linnan jalokivet – ja korpit – jäivät siis Towerissa näkemättä … mutta kaunis silta kierretttiin ja katsottiin, ja linna päältä päin.

Lopulta siirrymme kohti Tate Modern museota, ja on hieno nähtävyys sinänsä. Arkkitehtoorisesti ei niinkään vuosisataisella historialla pärjää… Monta mielenkiintoista projektia visiteerasimme. Pehtoori ei vain syttynyt.  Ei vaikka mökin pihaan erinomainen idea syntyikin.

Meillä oli varsin hauskaa ko museossa… mutta kaikki loppuu aikanaan,… Lähdemme kohti seuraavaa kohdetta…

Thames ylitetäään Millenium siltaa (sitäkin on kuvattu jossain Potter-leffassa joten kuului päivän pyhiinvaelluskohteisiin)  pitkin ja edessä on St. Paul´s Cathedral. Juuri se jossa Katherine ja Harry vastikään vihittiin. Ennen ei oltu nähty, mutta pidimme hyvin paljon. Ja kun siellä alkoi joku messu klo 15.15 saimme kuulla valtavan kirkonkelloilla soitetun ”soolon”. Taisi olla kanttori suntion tilalla kellopelejä käyttelemässä. Ihan huikean kuuloista.

Matkalla bussipysäkille näimme Sandwichin jaarlin komean kaupunkiasunnon. (vaalea iso palatsi kesllä kuvaa).

Tämän aatelissuvun yksi päämies (jaarli ties kuinka mones) on antanut nimensä englantilaisille sandwicheille… hän nimittäin käytti suunnilleen kaiken aikansa pokerin (vai bridgen?) peluuseen ja oli taas tehnyt sitä ympäri vuorokauden ja oli eräänä yösydännä pelin tuoksinassa, ei malttanut edes syödä, ja pyysi hovimestariaan tuomaan jotain huikopalaa. Tämä toi keittiöstä paistin viipaleen, joka oli nokkelasti keksitty pistää kahden kolmioiksi leikatun leipäviipaleen väliin jotta kädet eivät sotkeennu ja ettei peliä tarvitse edes välipalan ajaksi keskeyttää. Sandwichin jaarlin pelihimo synnytti uuden leipämallin.

Mekin kävimme ostamassa pari pientä sandwichiä ja Doudle deckerillä ja metrolla matkasimme piipahtamaan hotellilla: kameraputkia halusin jättää jo pois, vähän vaatteita vaihdeltiin, sandwichit syötiin ja puolen tunnin jälkeen takaisin liikenteeseen: sataa tihuutti joten päätimme mennä sisätiloihin. Siis Harrods. Siellä oli sunnuntai-illalla viiden jälkeen ihan hirvittävästi ihmisiä, turisteja enimmäkseen. Luxuryä! jo rakennus on nähtävyys. Mutta olimme oikeastaan vain iloisia että se sulljettiin kuudelta ja jouduimme lähtemään.

Bussin kyydillä Piccadillylle ja kohti China Townia. Tyär halusi sushia, ja se sopi meillekin. Näimme kuitenkin mukavia dumplings-ravintoloita ja koska dumplingseja ei Oulussa saa, päätimmekin mennä sinne. Ja sitten söimmekin Pekingin ankkaa. 😉 Oli paljon parempaa kuin Pekingissä viime syksynä.

Illallisen jälkeen ei mitään mielenkiintoa, eikä kestävyyttä jaloissa, jäädä enää tihkusateiseen Sohoon kävelemään, vaan äänin 3 – 0 päätimme lähteä kohti Kensingtonia ja hotelli Ashburnia. Jopa kovakuntoiset matkaseuralaiseni olivat väsyneitä.

Lontoo Niitä näitä

Tavallista ja tavatonta Lontoota

Lontoon lauantaiaamu oli sateeton, mistä olimme iloisia, aamiainen odotusten mukainen, mutta kahvi ihan hirveää litkua.

Suunnitelman mukaisesti päätämme lähteä ensin katsomaan Big Beniä.

Kun nousemme metrosta maanpinnalle, huomion vievät bobit. Houses of Parliamentin edusta, Westminster Bridge ja Thamesin lähirannat ”miehitetty”.

Aikamme kuvailimme, ja päätimme että nyt on hetki mennä London Eyen kyytiin: maailman suurimman maailmanpyörän kyytiin 30 hyttiin mahtuu kuhunkin 25 henkeä, ja koskapa olimme aamusella aika varhain liikkeellä selvisimme puolen tunnin jonotuksella. Se oli hieno rundi. Ehdottomasti. Ja auttoi hahmottamaan ja paikallistamaan vähän mitä missäkin on.

Edullistahan se ei ollut, niin kuin ei täällä ole oikeastaan mikään. 23 puntaa/henk. mutta sen olimmme valmiit maksamaan toisin kuin Westminster Abbeyn 16 punnan sisäänpääsymaksun. Merkillistä että kirkkoon kehdataan moisia summia kerätä. Katselimme päällisin puolin ja kävimme kirkon erinomaisen hienossa matkamuistomyymälässä. Pari joulukoristetta mökille tuli hankittua. 🙂

Tämä kuvahan se oli käytävä ottamassa…

Oli aika käydä pubissa nauttimassa cappuccinot, aamukahvi kun oli  jättänyt ison kofeiinivajeen, ja katselemassa kun englantilaiset miehet ja naiset, perheet ja pariskunnat nauttivat aamupäiväolusiaan…  Meidän matka jatkui kohti Trafalgar Squarea. Nelsonin heippaaminen jäi toissijaiseksi sillä mielenosoitus täytti kadut ja vei huomion. Äsken uutisissa sanottiin että mielenosoitukseen osallistui ylli 100 000 henkeä. Huikeaa joukkovoimaa näytti olevan. Sosialistipuolue, ammattiyhdistysväki ja työttömät marssivat läpi Lontoon vastustaen hallituksen leikkauksia. Downing street kympin edessä oli korvia huumaava meteli kun mielenosoittajat huutelivat iskulauseitaan ja soittivat torviaan.

Me erkanimme omille reiteille. Amiraliteetin aukiolla oli muistomerkki Indonesian terrori-iskussa kuolleiden muistoille ja nyt oli 10-vuotismuistopäivä, minkä vuoksi paikalla paljon kukkalaitteita. Tämä 10-vuotiaan pojan muistoksi laskettu .merkillinen täytekakun näköinen pisti silmään, tallentui kameralle.

Jatkoimme Regents Streetille jossa ei näkynyt mielenosoittajia, eikä näyttänyt olevan rahasta puutetta, ei leikkauksista huolta. Ostoskatu oli tulvillaan shoppaajia. Tennareissa kulkevalle tyttärelle oli luvattu synttärilahjaksi kengät, ja Clarksin isosta myymälästä mokkaiset nilkkurit löysikin. Ja minä löysin itselleni bootcut-farkut. Ihana Antropologie-kauppa (kliks) myi sellaiset.

Carnaby-street oli hoteista hoteinta 1970-luvulla, mutta tänään se oli keski-ikäistynyt, ja siis meille oikein mukava kävelykatu. Liberty-liike oli minun makuuni. Tudor-tyyliseksi rakennettu ”kauppahuone”, jossa oli neljässä kerroksessa kankaita, sisustustavaroita,, paperitavaraa, ylin kerros täynnä joulukoristeita. Liikkeessä oli kenkiä, koruja ja kosmetiikka, art nouveauta ja uniikkivaatteita, iso valopiha, puiset portaat ja familiääri tunnelma, mikä miellytti kovasti. Tyttären kanssa todettiin että joulun alla olisi mukava käydä ko. kaupassa: montakin lahjaa sieltä voisi lähipiirille löytyä. Tänään tyydyimme vain katselemaan kaikkea.

Kävelyn ja kiertelyn jälkeen istahdimme pubiin, ja ihmettelimme, että hanaoluina oli vain tuontioluita (Budweiseria, Kronenburgia, Heinekia ja sitten Guinnesia) ja irlantilaiset ja englanitlaiset omenasiiderit puuttuivat valikoimista. No eteläafrikkalainen Savanna siideri sopi meille …

Illansuun pari tuntia huilailtiin hotellissa, ja sitten naapurikadulle syömään. Eikä mikä tahansa kulmakuppila ollutkaan! Yhden Michelin-tähden Bombay brasserie valikoitui matkakirjojen ja netin perusteella. Opiskeluaikojen brittiläisen imperiumin ja Intian siirtomaavallan kiinnostukseniko aiheutti että halusin nimenomaan intialaiseen ravintolaan? Ehkä enemmänkin kulinaarinen kiinnostus. Entäs tulos? Ecxellent!

Ei pönötystä, ei tyhjää ravintolasalia, ei turhaa piperrystä, vaan erinomaisista raaka-aineista äärimmäisen maukasta ruokaa, ei törkeitä hintoja (kolmen hengen fine dining -ilallinen, pullollinen kohtuullista pinot grigiota, ja kaiken kruunasi Cobra Coffee! ja koko setin hinta 170 puntaa). Ehkäpä tämä illallinen oli yksi tämän reissun parhaista jutuista… Vielä on onneksi monta päivää…

Lontoo Niitä näitä

Lontoo – pitkästä aikaa

Olemme Lontoossa. Matka sujui, aikas helposti. Aamuyöllä herätys, ja siitä sitten eräskin tunti matkustaen, ja ennen puolta päivää olimme Lontoossa, Heathrow´n kentällä. Kellot kaksi tuntia taaksepäin mutta ei se väsymystä vienyt.

Päätimme käyttää Express-junaa matkalla keskustaan, ja sehän olikin hyvä, sujuva ja kohtuuhintainen. Ja sitten päätimme tutustua paikallisliikenteeseen – ihan vaan perinteiden vuoksi.

Ostinmme Oyster-liput (viiden euron latauskortti ja siihen koko loman ajaksi rajaton matkustusoikeus metroissa ja busseissa = yhteensä 32 euroa. Kiitos T. tästäkin vinkistä, muitakin tulemme käyttämään, palannen niihin tulevina päivinä) ja ajelimme eräänkin pätkän metrolla (lue: ajelimme hieman harhaan). No eihän se mitään, mutta kun meillä oli matkalaukut mukana, eikä kaikilla asemilla siirtymätaipaleilla suinkaan ollut liukuportaita/hissejä, joten oli raahattava laukkuja erinäisiä portaita. Kyllähän me tyttären kanssa, rivakat naisihmiset niitä kannoimme, ja toki pehtoorikin, mutta olikohan selälleen ihan hyväksi? Sitä mietin.

Ja mietin että kun Lontoon metro ei kuitenkaan ole ihan yksinkertaisin  – tai siis kun linjoja ja asemia on niin valtavasti – miten ihmeessä kielikurssikesänä (15 v.) osattiinkaan muiden kavereiden kanssa liikkua.

No löydettiinhän se hotelli. Ashburn Hotel. Tässä Kensigton Parkin kupeessa, Gloucester-metroaseman vieressä, mukavalla alueella. Hieman vanhahtava, pieni, boutique-hotelli.

Puolelta päivin ei vielä huonetta saatu, jätettiin vain laukut respaan ja sitten katselemaan lähitienoota. Lähikaupan valikoimat ovat liki Oulun Stockan Herkun tasoisia. Olisipa Umbrian A & O ollut samaa tasoa. Hintataso pääosin olennaisesti halvempaa kuin Suomessa.

Ja kun alkoi satamaan päätimme vetäytyä lounaalle ja virvokkeille Hard Rock Cafeen suojiin. Lontoon HRC on ensimmäinen (1974)  maailman kaikista, niistä on jo pitkästi yli toistasataa. Rooman HRC:ssä olen käynyt viidesti! ja viime syksynä oltiin Pekingin Hard Rock Cafessa,  kaikkiaan ollaan oltu kai jo kymmenessä. Tänään siis söimmekin siellä – niin kuin kaikki muutkin lapsiperheet. 😉 Olimme hieman poikkeava seurue. Niin kuin olimme äsken Sohon O´Neill -pubissakin. 🙂 Päivällä lounaan jälkeen olisi  Hyde Park Corner ollut toisella puolen Park Lanea mutta sateen ja pienoisen uupumuksen vuoksi lähdimme hotellille. Pientä huilinkia, laukut tyhjensimme.

Olimme sateisen illan kävelemässä Piccadilly Circuksella ja Sohossa. Ihmettelemässä väkimäärää, ravintoloiden määrää, teattereiden määrää. Tätä ei menty tänään katsomaan… kuljeskeltiin vain sateessa…

Ja sitten kun lapsen kanssa ollaan reissussa, piti tietty käydä vielä karkkikaupassa. No ihan nähtvävyys m & m -kauppa oli.

 

Nyt kun melkein kellon ympäri on valvottu on annettava periksi, öitä.

Lontoo Niitä näitä

Meillä menolippu on!

Pakkaaminen sujui vähän turhan helposti, varmasti jäi paljon tarpeellista pois. Kamera, läppäri, luottokortti, hyvät kengät, rahaa (kummallista kun täytyy olla valuuttaa vaihdettuna), teemaan sopivia nenäliinoja ja allergialääkkeet. Tarviiko muuta? Lentoliput ja matkaopas. Ei kai muuta. Parasta on että tytär lähtee mukaan. Duunaripoika ei valitettavasti pääse…

Sateenvarjo on väistämättä otettava mukaan. On lomakohde sellainen… ottaisko aurinkolasitkin?

Nyt kun perheessä ei enää ole kouluikäisiä lapsia, joiden lomille lähtö olisi kouluvuodesta kiinni (taloustieteellisessä kun eivät ole ymmärtäneet ottaa käyttöön periodiopetusta, vaikka säädökset niin vaatisivat, eikä lomia kesken lukukausia ole, niin kuin ei ollut meilläkään vielä jokunen vuosi sitten… ) niin vain minun työvuosi on sidoksissa lukujärjestyksiin… omiin ja opiskelijoiden. Siispä nyt, juurikin nyt lähdemme sateiseen saarivaltakuntaan… paitsi että on luvannut aika mukavaa keliä. Tarkoittaa, että vain joka toinen päivä sataa.

Ja eihän sillä niin väliä milloin se loma on, se on nyt.

Klo 3.40 on herätys!

Niitä näitä Valokuvaus

Ja valkeus tuli

Arjen ilo ovat olleet lauantaina syttyneet katuvalot. Koskelantie on taas vähän turvallisempi, ja tuntee asuvansa kaupungissa, eikä jossain peräkylällä, jossa ei ole edes kaupungin valoja. Arjen historia -luennolla olenkin aina koettanut hoksauttaa opiskelijoita ajattelemaan arjen sujumista aikaan ennen sähkövaloja, ennen koneiden ja liikenteen ääniä. Aistien historiaa on tutkittu ja sitä jo populaariteoksiksi kirjoitettukin, – tosin ei juurikaan Suomessa.

Eilen aamulla ennen töihin menoa seisoskelin jalustan ja kameran kanssa tienposkessa ja
tunsin itseni todella järkeväksi harjoitellessani pitkän valotusajan käyttöä.
… että saisi autojen valoista vauhtiviivoja.

(kannattaa klikata isommiksi, varsinkin tuo viimeinen)

Toisaalta Lapissa varsinkin talvisin huomaa kuinka lopulta on valoisaa kun ei ole valosaastetta. Varsinkin sellaisina iltoina ja öinä, jolloin taivas ei ole pilvessä, ja varsinkin jos kuu on vähänkään sirppiä isompi, näkee mökkitiellä ihan hyvin ilman autonvaloja tai taskulamppuja.

Arjen ilo ja välttämättömyys on heijastin. Ostin koko perheelle heijastimet ja itselläni on tällainen hieno – oikein Ateneumin museokaupasta ostettu.

”Tisainia” on uusi heijastimeni. ”Esikuva” sattui silmiin lauantaina kaupunkilenkillä.

Uusi heijastin on sellainen city-malli. Lenkillä on hyvä sellainen kuminauhasysteemi, jonka voi pujottaa käsivarteen tai nilkkaan, mikä pitäisi kyllä nytkin tehdä, mutta kun en millään jaksa lähteä lenkille. Jos alkaisi sen matkapyykin pesuun ja romppeiden kokoamiseen, niin ei jäisi kaikki huomiselle.

Heijastimen käyttö pitäisi kyllä määrätä lakisääteiseksi. Samaan aikaan pakollinen jalankulkijoilla ja pyöräilijöillä kun autoilijoilla on talvirenkaat. Usein reissuissa on ajateltu ja ihmeteltykin, ettei etelän pimeissä illoissa koskaan käytetä heijastimia, en ole niitä missään siellä nähnyt olevan myynnissäkään. Ei heijastella senkään vertaa kuin Suomessa. Mistähän se johtuu?

 

PS. klikkaa nyt F5-nappulaa näppäimistön ylärivillä… päivittyy taustakin oikean väriseksi.

Niitä näitä Valokuvaus

Valokuvausharkkoja jälleen kerran

Valokuvauskurssin läksynä oli tehdä toisinto klassikkokuvasta. Kuinkas ollakkaan: minulla oli tässäkin kohtaa alle aikayksikössä mielessä ruoka. Andy Warhol on klassikko jos kuka. Ja kun minulla vielä oli keväällä 2009 MoMAssa otettu kuva Warholin Campbell-purkkitaiteesta niin olihan se sitten käytävä ostamassa tomaattisoppaa säilykepurkissa (ks. lauantain postaus), jotta pääsisin lähellekään ideaa…

Tässä on Warholin klassikko ja alempana mielenkiintoinen tulkinta samasta teemasta.

Tässä sitten minun versioni. Näistä toisinnoista tuli samalla layeri-tekniikan harkkoja. Eli tässä ensimmäisessäkin on useita, useita kuvia päällekkäin. (klikkaa isommaksi)

 Tätä toista en tunnilla näyttänytkään, pehtoori ei tykännyt siitä, mutta itse pidän siitä jotenkin… Ehkä siksi kun se oli vaikeampi tehdä… ?

Sitten se klassikkoharkka. Valitsin klassikkokuvaksi Ola Kolehmaisen ”siniset portaat”,
joka muuten on kallein suomalaisen, Suomessa myyty valokuvateos.
Vastikään siitä maksettiin 22 000 euroa Bukowskin huutokaupassa.

 Sitten ajattelin että toinen Kolehmaisen teos olisikin parempi….

Sitten en tiennyt kummasta tekisin toisinnon ja Linnanmaan kirjastossa olin aamusella ja otin tällaisia….

Jotta eihän se taaskaan mennyt niinkuin Strömsössä….

Ai niin se eilinen peilikuva… mistäkö? Asematunnelissa. Oulussa siis.

Siihen innostuin kun näin tämän Ola Kolehmaisen palkitun kuvan

Ja tässä se meitsin maalaisversio. 🙂

 Mutta mukava harjoitus. Opinpahan että laajakulmalla tolpat kaatuu aika äkkiä….

Sitten oli se minun Niksinurkka-”esitelmäni”, josta täällä olen jo puhunutkin pariin otteeseen. No lapasestahan se lähti. Power Pointit täällä , josko niistä olisi joillekin iloa.

Herkullisia kuvia? PDF ja tässä Power Point (lautautuu ehkä vähän hitaasti, mutta kun aukeaa, paina F5)

Minulle oli iloa saamistani neuvoista, eiväthän nämä ruoka(kuvaus)ongelmani niin vain lopu, mutta PP-diossakin näkyviin kysymyksiini jotain kelpo ratkaisuehdotuksia… Ja tiesinhän minä, että valotus se on se minun heikoin lenkkini.

Nythän kuvausharrastuskin siirtyy taas entistä enemmän sisälle… satoi jo räntää tänään. Ja vettä. Juuri kun Juniorilla oli ensimmäinen pullarekkakeikka pohjoiseen päin. Torniossa oli ollut ihan paljon jo lunta. Kuinkahan monta aamuyötä ja päivää minä vielä huolestun liukkaista ja sohjoista. Monta!

Niitä näitä

Hienoista takkuamista

Pakkasyön jälkeen aurinkoinen päivä. Joskin kyllä se taas jäi nauttimatta.

Mutta olen oppinut uusia asioita: velocipeedi eli pikajalka tuli Pohjois-Suomeen jo 1870-luvulla, ja 1890-luvulla niitä oli Suomessa yhteensä jo 6 000. Polkupyöriä siis. Eivät aiheuttaneet paljoakaan vastustusta. Hieman epäiltiin, onko se naisille sopivaa, luonnollisesti epäiltiin, mutta miksikäs sitä ei hyväksytty pappien kulkuvälineeksi? Sitä me opiskelijoiden kanssa pohdiskelimme, emmekä oikein hyvää perustetta löytäneet.

Päivä on mennyt korjatessa omia ja toisten virheitä. Ilta oli tarkoitus katsella, valita ja tarvittaessa pestä kamppeet ensi viikon reissua varten, mutta höpsis, eipä jäänyt aikaa moiselle. Perjantaina aamuvarhain lähdetään, erinäisiä järjestelyjä matkaa ja sen jälkeistä elämää varten koettanut soitella, varailla, kysellä ja kehottaa. Lontooseen orientoituminen on jäänyt kyllä minimiin. Musikaaliliput sentään on tilattu!

Koskapa olen nyt viettänyt jotensakin 10 tuntia tietokoneen ääressä ja kaksi tuntia seminaarissa on blogiin postauksen puristaminen kerrassaan onnetonta… Eilen kehittelin aika hyvien laku-salmiakki-muffinsien ohjeenkin, mutta onkohan sitä kirjoitettu mihinkään ylös? Noup. Mutta ideana oli käyttää sitä raaka-lakritsijauhetta jonka pari viikkoa sitten esittelin. Ja idea toimi.

Mistä tämä on? Olen mennyt varmaan kymmeniä kertoja ohi, mutta vasta lauantaina sen oikein näin. Kameralla oli taas osuutensa asiaan. Se kädessä näkee enemmän kuin ilman. Varsinkin jos on menossa tällainen heijastekuvauskausi. Heh!

Historiaa Niitä näitä

Sadonkorjuujuhlien jälkeen

Olihan meillä eilen mukavat juhlat. Melkein 40 paistinkääntäjää aveceineen ohjelmallisissa iltamissa ja nauttimassa sadonkorjuun herkkuja. Poronkielimousse, sorsapata ja omenapavlova olivat minun – ja monen muunkin – feivoritteja.

Illan isäntä chef de table H. oli valinnut viinit pieteetillä eikä kaadoissa pihistelty. Kuten toiveena ja tavoitteena oli, illan tunnelma oli mukavan rento, ei turhaa pönötystä, mutta pientä glamouria kuitenkin. Miehet smokeissaan ja naiset kauniissa juhlapuvuissaan ja Ynnin historiallinen miljöö loivat juhlavan tunnelman.

(Minä vaan niin epäonnistuin kaikessa kuvaamisessa… Juuri sellainen tilanne jossa en osaa kuvata, pitäisi vain pistää automatiikka hoitamaan säädöt, eikä yrittääkään. Kameran erillissalama ei ole minulla vieläkään tuttu eikä homma toimi. )

Tiesittekö että Anna Piponiuksen tyttären Marian ja Elias Lönnrot ´n häät pidettiin Holiday Inn´ssä, paitsi ettei tietenkään siellä, vaan siinä kohtaa missä nyt on ko. hotelli-ravintolan sisäpiha. Tiesittekö, että Ynninkulmassa kummittelee Gustava, joka oli Kemin maaseurakunnan kirkkoherran leski.. Nämä ja paljon muuta kuulimme eilen… Ja juttelimme ruoasta, tulevasta toiminnasta, oululaisista uusista ja vanhoista kilpiravintoloista ja muusta, työstä ja puutarhoista… ja kuuntelimme swingia, nautimme samppanjaa, tutustuimme uusiin ihmisiin, tapasimme vanhoja ystäviä. Vietimme oikein mukavan illan, joka venähti yöhön asti…

Ja pääruoan jälkeen, ennen jälkiruokaherkkuja oli vuorossa juustoja ja portviiniä. Ne olivat osa ruokakulttuuri-tietokilpailua, jonka olin/olimme laatineet. Ja siihen liittyi se eilen aamupäiväinen ”kapakkakierrokseni”. Kävin kuvaamassa yhden kysymyksen vastaukset.

Kysymys kuului näin

ja tässä kuvallinen vastaus (klikkaamalla suurenee…) (vastauksessa kuvat aakkosjärjestyksessä ei numerojärjestyksessä).

Koko kilpailu ja vastaukset ovat pdf-tiedostoina, klikkaa kysymykset ja vastaukset.

Ja olisittepa nähneet sen innon ja kiinnostuksen tuloksia tarkastettaessa: mitä intohimoa, kilpailuhenkisyyttä, reklamaatioherkkyyttä, dopingin sumeilematonta käyttöä, bonuspisteiden anelua rotissöörijoukossa olikaan! Hieman hämmästelimme ettei tuomareita yritetty lahjoa: opiskelijariennoissa tuomarin lasi pidetään jatkuvasti kohtuullisen täytenä mutta sellaista lahjontaa ei eilen ollut, Ehkä parempikin niin. 😉

 

Tätä hieman väsyä päivää piristivät nuoret, ihan hervotonta nauramista… ja kaikenmoista suunnittelua.