2012

Kuinka jo aamuvarhain tarmokkaasti latasin pyykkikoneen ja häthätää ehdin aamugefiluksen – ja kahvin heti perään – nauttia kun oli jo sännättävä lenkille. Väistämätöntä oli, että tänään oli tehtävä se pitempi lenkki, joka vie melkein puolitoista tuntia. Asioiden näin ollen, ei ollut mitään syytä, miksen juuri tänään olisi tehnyt tyttärelle ja äidille isoja kulhollisia lappuskaa ja myöskin toimittanut niitä perille, aina lappapuurosta ilahtuville. Puolenpäivän aikaan olin jo hyvinkin syventynyt veroilmoituksen mielenkiintoisiin saloihin, loppumattomiin lisäselvityksiin; pienet sivuansiotulot sieltä ja täältä, vuorottelukorvaus ynnä kotitalousvähennystä varten vaadittavat paperit saivat minut ahkeroimaan pitkän tovin.

Kuinka olisinkaan tänään voinut välttää kilpikonnan terraarion siivoamisen? Eikä sitä hiuslakkapulloa nyt todellakaan ehtisi huomenna muutenkin kaupunkiin mennessä hakea. Tiedä vaikka juuri nyt loppuisi, joten siis ei muuta kuin hopusti  Harlekiiniin.   Italian sanojen kertaaminen ja opettelu on jo turhan monta kertaa siirretty päivästä toiseen, mutta noup! – ei enää tänään sellaista! Kirjat esiin ja muutama rästiharkka pois päiväjärjestyksestä.

Onneksi olin varannut tälle päivälle niska-hartiahieronnan; onhan omasta terveydentilastaan pidettävä huolta. Ja T:n luona käydessä myös henkinen terapointi on tärkeä osa hoitoa. Ruoan jälkeen huomaan, että tiskikoneen siivous on odottanut jo melkein viimeiseen tappiin asti; ei muuta kuin sihti irti ja tiskikoneen Suuri Puhdistus alkakoon …

Ihan turha kuvitella, että yritän vältellä jonkin asian tekemistä. Ihan turha.

Yksi unelma on lähellä toteutumistaan. Kun viime vuonna sain varmistuksen vuorotteluvapaasta, melkein yksin tein vuokrasin meille talon Italiasta! Kerron siitä vielä – paljonkin – mutta toiste. Nyt lyhyt talonvuokrauksen historia … 🙂

Talonvuokrausta on harrastettu jo ennenkin, monta kertaa. Interhome on ollut käyttämämme firma. Sen kautta vuokrattiin talo ensimmäisen kerran vuonna 1995. Ystäväperheen kanssa haaveilimme matkasta Provenceen (ensimmäiset Peter Maylet ilmestyneet silloin? ja kai joku telkkarisarjakin?), mutta siellä talojen vuokrahinnat olivat niin huikeita, että päätimmekin mennä Kataloniaan. Kylä nimeltä Calonge oli meidän kotipaikkana kaksi viikkoa – Villa Agnes  oli oikein sopiva meidän seitsemän hengen porukalle. Talossa oli pari ongelmaa: siellä oli muurahaisia mutta ei tiskikonetta.  Se oli sellaista keskitasoa, huoneita tarpeeksi, terassi ja uima-allas. Kävin nyt tsekkaamassa Interhomen sivuilta; Villa Agnesta ei enää näkynyt listoilla, mutta vastaavat talot samassa kylässä maksavat nyt vain 600 – 700 euroa viikolta.

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.

Menimme Kataloniaan autolla, rahtilaivalla Helsingistä Travemündeen ja sieltä Euroopan läpi Espanjaan. Meidän tuolloin tarhaikäiset muksut jaksoivat pitkät automatkat vallan hyvin: korvalappustreot, laukullinen nauhoitettuja Nalle Puh- ja Fedja-setä, kissa ja koira -satukasetteja ja Tiimarin puuhapussit ja matka sujui.

Alla oleva kuva on kylläkin otettu junassa matkalla Calongesta Barcelonaan. Käytiin eläintarhassa, kauppahallisssa, Tibidabon huvipuistossa ja Ramblasilla ja shoppaamassa El Corte Inglesissä (pöytäliina on vieläkin käytössä, mekko ei :)). Kahtenakin päivänä teimme Barcelonan reissun.  Menimme junamatkan pummilla 🙂 . Ei tiedetty mihin maksetaan, luultiin että liput ostetaan junasta, mutta ei kukaan mitään maksuja vaatinut, emmekä siis maksaneet.

Ensimmäinen talonvuokrausturnee vei koko neljän viikon kesäloman. Reissu oli niin onnistunut, että kahden vuoden päästä vuokrasimme Interhomelta toisen talon: kohteena Italia ja Garda-järvi.  Villa Paolan pihalla ei ollut uima-allasta, mutta talo oli 100 metrin päästä Garda-järvestä. Ja totta puhuen sillä lomalla säät eivät niin suosineetkaan, että allasta kovasti olisi kaivattukaan. Siellä koin elämäni hurjimman ukkosen. ”Villa Paola” näyttää olevan vieläkin vuokrakatalogissa KLIKS.

Tässä kapeassa sisäänkäynnissä meidän muksut ja ystäväperheen isä jaksoivat pelata. Joka aamupäivä tai ilta koko kaksi viikkoa potkivat palloa…

Gardan maisemissa meidän mutikaiset olivat jo tottuneita reissaajia: Molte Baldo huiputettiin – tosin köysiradalla. Siellä  oli huippua ja Gardalandissa vielä huipumpaa.

Espanjan ja Italian jälkeen kesällä 1999 oli vuorossa vain meidän perheen kesken tehty matka Ranskaan. Alsacesta, Vogeesien rinteiltä Gerardmeristä vuokrattiin viikoksi lomaosake. Kuvan talosta yksi neljäsosa oli meidän käytössä.

Lomaosakkeilla oli yhteiskäytössä uima-allas. Ja pihalla meidän juniori puhui paikallisen ”talkkarisedän” kanssa ranskaa sujuvasti. Tai ainakin tervehti: ”Ihan helppoa se bonjour on ääntää. Pistää vaan purkan ja kielen poskeen ja sanoo, että  ponjour”.

EuropaPark oli yksi tuon reissun kohokohdista. Sinne menoa tässä suunnitelllaan…

Samaisella reissulla tultiin Tanskan läpi kotiinpäin ja käytiin Legolandissa ja Ljeiren kylässä katsomassa se koulu, jossa mummu (minun äitini) sotalapsena kävi koulua. Meidän tytär oli tuolloin  suunnilleen samanikäinen kuin äitini oli sotavuosina Tanskassa ollut, ja arvannette, että piti itkeä tihuuttaa siellä koulun pihalla. Mutta muutoin ihan itkuton reissu. 🙂

Kului taas kaksi vuotta ja meillä jälleen Interhomelta hommattuna talo: tällä kertaa ystäväperhe tuli taas mukaan. He tosin lensivät Pariisiin ja vuokrasivat sieltä auton, mutta me ajeltiin kotoa asti omalla. Ja mentiin Travemündeen rahtilaivalla. Muksut tutustuivat botskimatkalla Eikkaan, jonka kanssa pitivät yhteyksiä vuosienkin jälkeen. Kesän 2001 talo oli vuokrattuna Loiren laaksosta, Ranskan länsirannikolta, Pornicista. Villa Mariaksihan se tämä sitten nimettiin.

Siellä oltiin vain viikko. Meidän juniori oli melkein puolet ajasta rankassa kuumeessa, mutta kun menomatkalla käytiin Pariisin Disneylandissa, ketään ei vaivannut mikään.

Tämän jälkeen tehtiin muita matkoja, ei juurikaan kesäisin, vaan syyslomilla (matkakertomuksia täällä). Kunnes viisi vuotta sitten mentiin koko ”kalaasiporukan” = Gruppo San Lorenzon kanssa Toscanaan, vuokrattiin pieni 1700-luvun Palazzaccio Arezzosta. Siitä reissusta ja huushollista on matkakuvakertomus reissusivullani.

Kolme vuotta sitten lähdimme taas lomalle vuokrataloon: VMP:n kanssa lensimme Barcelonaan, vuokrasimme auton ja ajelimme Costa Bravalle Rosesin pikkukaupunkiin, josta olimme onnistuneet löytämään uuden vuokratalon ja joka osoittautui kerrassaan erinomaiseksi (talo on edelleen Interhomen listoilla ja näyttää olevan varattuna koko ensi kesäksi). (Kuvia talosta sisältä ja ulkoa) Tämän reissun yksi kohokohta oli kun teimme päiväretken Andorraan. Tämän toisen Katalonian talonvuokrausmatkan vaiheet, elämää Villa Voiksissa,  olivat reaaliaikaisesti Tuulestatemmatussa luettavissa; eli blogini oli silloin jo olemassa. Kaikista muista reissuista on vanhanaikaisesti pidetyt matkapäiväkirjat ja valokuva-albumit tai diat, jotka vastikään tallennetutin digimuotoon, joten sen vuoksi tähänkin juttuun oli helppo noita vanhoja kuvia liitellä.

Seuraava kohde ei ole Interhomelta vuokrattu, mikä ei johdu siitä, etteikö Interhomeen edelleenkin luotettaisi, kokemukset ovat olleet varsin positiivisia. Tuon Toscanan talon vuokrausprosessissa oli kyllä yksi isohko ongelma (talo oli 3 km:n päässä rautatieasemalta ja kylältä eikä kilometrin päässä kuten esitteessä oli kerrottu), mutta kun aikani asiasta reissun jälkeen reklamoin ja perustelin vaatimuksiani korvauksesta, saimme kunnon hyvityksen vuokrasta. Italiasta vuokraaja oli nihkeä hyvittämään mitään, mutta Interhomen Suomen toimisto hoiti asian hyvin. Siis ei luottamuspulaa Interhomeen, mutta silti nyt varaus on tehty toista kautta.  …

Tarina jatkuu lähiaikoina.

Mutta siis. Kaikkinensa talonvuokraus on ihan omanlaisensa matkustusmuoto, ja meistä se on, paitsi edullisempi kuin hotelliasuminen, myös monesta muusta syystä erinomaisen mukava tapa tutustua paikalliseen elämänmenoon, eikä pieni tekijä ole se, että taloissa on oma uima-allas ja että niissä voi tehdä ruokaa 🙂

Hyvää pääsiäistä kaikille.  Kaksi pääsiäistä Roomassa viettäneenä, ja varmaan kaksikymmentä Saariselällä, joten tällainen pääsiäispäivän ilta kotona on harvinaista.

Aamuaurinko kristallisoi Hangasojan yläjuoksun puolella olevat koivujen ja mäntyjen latvat, sinistä taivasta vasten kauniita olivat. Hangetkin kristalliset, ajatukset ehkä eivät. Mutta ei tarvinnutkaan. Pääsiäisaamun kirkkaus häikäisi, eikä siinä auttanut mitään selitellä, että voisi jäädä. Kun kerran oli päätetty lähteä, niin lähdettiin.

Miksikö? Johan sitä viikko taas oltiin, juuri tänään oli rauhallista ajella (olikin, oikeesti. Enkä tutkan kohdalla sittenkään ajanut ylinopeutta :D)), pian on uuteen reissuun lähtö ja sitten ennenkaikkea se, että huomenna saadaan nuoret syömään kun kerran ollaan ajoissa kotosalla. Ei olla kunnolla nähty ja korpraali on ens viikonlopun kiinnikin.

Kitinen jo virtauksen keskeltä sula, teillä kesäkeli – mutta talvirajoitukset, hanget koko matkan vielä korkeat, ja aurinkoa.

Illansuussa lenkillä hiljaista.

Pitkänäperjantaina Saariselällä hiihdetään Vaskoolihiiihto. Siihen osallistuu satoja, jopa yli 1000 harrastajaa ja kilpahiihtäjää. Minä en osallistunut. No en todellakaan: suosiolla lähdin mäkeen, pois latuja tukkimasta.

En tiedä, muista, olisiko täällä ollut vuosikausiin niin paljon väkeä kuin nyt. RInteissä on porukkaa, ei sentään jonoja, mutta kaikissa kymmenessä (vai montako niitä on?) hississä on rinteissäviihtyjiä, laduilla on hiihtäjiä, toissapäivänä Laanihovin ohi ajaessamme terassillakin paljon viihtyjiä (legendaariset monotanssit klo 14 – 17: monona sisään, stereona ulos :D), sekä Kuukkelissa että Siulassa paljon asiakkaita, kuulin tänään että Keskusvuokraamo joutuu myymään ei-oota. Hyvä niin. Palvelut säilyy kun on asiakkaita. – –  –

Mutta palatkaamme Vaskoolihiihtoon. Kilpailuun osallistumattomuuteeni ei ollut syynä tämän aamun aika huikea pakkasmäärä… On kyllä todettava, että olisi ehkä pitänyt nostaa narsissi sisälle – ei sekään pitänyt yöpakkasista. (klikkaahan isommaksi :))

Päivällä sitten ihan järjettömän hieno keli.  Iltapäivä olinkin mäessä monta tuntia. Tiedättekö miltä näyttää otsa, kun on monta tuntia mäessä ja aurinko paistaa ja on kypärä päässä. Poikkiotsaiselta näyttää… 😉

Illaksi tulivat mökkinaapurit kahville ja historiaprojektin väliraporttia käsiteltiin/seminaaria pidettiin. Olen ollut vähän kuin mentorina, lukijana, kommentoijana, kannustajakin. Hyvin etenee projekti, ei voi kuin ihailla ikihistorioitsijan tarmoa ja taitoa.  Ja minäkin opin koko ajan uutta.

Opin uutta myös kuvauksesta, kiltisti olen läksyjä tehnyt; harjoituksena mm. kylmä ja lämmin valo.

Pakkasyön jälkeen äkkiä lauhtui, lähelle nollaa jo ennen puolta päivää. Tuuli länneltä.

Päätin sitten lähteä hiihtämään. Luttojoen kurunpohjaa hiihtelin yksikseni, pehtoorin lonkka-selkävamma ei sittenkään pidä hiihtämisestä, joten mieheni lähti kävelemään, vain sellainen lyhyt poikkeama yhteisellä taipaleellamme 😉 ja eihän me muutenkaan olisi kimpassa menty: minun vauhtini kun on kovin hitaanpuoleista, joten eihän siitä yhdessä mitään tulisi kuitenkaan tullut.

En tosin ollut ainoa hiihtämässä. Ladulla oli ihan hurja trafiikki. Tämmöinen fiilistelijä ja fotaaja, oli jäädä ihan jalkoihin, kun perässä- ja edessähiihtäjät suihkivat luistellen ja perinteisesti kropanmyötäisissä vermeissään. Menomatka oli mukavasti myötäistä, sekä maasto että tuuli, ja Lutolla jo mietin, että jatkaisinko Vellinsärpimälle asti (mutkin kymppi lisää matkaan), mutta enpä sitten halunnutkaan.

Iltapäivä meni – taas – digikuvauskuvauskurssin läksyjä tehdessä. Tämä verkkokurssi kun vaatii Optiman opettelemista. Ja kymmenien kuvien ottamista. Laittelen kuvia kunhan mökin nettiyhteys taas on yhteistyökykyinen… Ennen toivottiin juoksevaa vettä, sitten sisävessaa, nyt pelittävää nettiyhteyttä. Semmoistahan se tämä on …

Viime yön tähtitaivas oli kirkas ja kaunis. Pitkästä aikaa tuli valvottua yli puolen yön niin, että sen saattoi nähdä. Ja pakkasta. -15 C näytti mittari kylmimmillään. Mikä merkitsi verratonta aurinkoista pakkaslauantaita!

Viimeinen vieras lähti eilen yhdentoista kieppeissä, luvattuaan, että seuraavan kerran tavannemme paljon lämpimimmissä oloissa.

Viininmaistajaisten teema eilen oli ”Pidä huoli, ettei kellariin jää viinejä etikoitumaan”. Meillä kun on tapana reissussa ostaa muutama hyvä viini kotiin ja kellaroitavaksi. Matkoilta ei todellakaan rahdata mitään ajatuksella ”kun halvalla saatiin”, vaan ostetaan jotain erikoista, kuriositeetteja, huippuja, ko. viinitilalla vierailun vuoksi tms. ”erityistä” on oltava, jotta mitään kotiin asti kuljettelemme. No näitä ”matkaviinejä” ei sitten raski juoda. Ne ovat usein aika hinnakkaita ja sitten haluaa säästää niitä jotain spesialiteettia varten.

Niinpä sitten on jonkun kerran käynyt niin, että viini on jo ”yli”, kun se viimein on avattu. Se on etikoituinut tai ainakin väljähtynyt, menettänyt hapokkuutensa, ryhtinsä. Niinpä olin eiliseksi maisteluun ottanut kaksi Long Islandilta ja New Yorkista kolme kevättä sitten ostettua viiniä ja kaksi Etelä-Afrikan reissun tuliaista. Molemmille pareille ostin vielä verrokit Alkosta. (Tekemäni viinipruju kiinnostuneille löytyy täältä)

Epernaysta (Champagnesta) tuodun mielenkiintoisen rosésamppanjan jälkeen pääsimme varsinaiseen maisteluun ja ensimmäinen lasiin kaadettu viini oli HILTON CLAY 2006 Estate Pinot Noir, Warm Lake Estate, Niagara Escarpment,  josta tuottaja toteaa näin: ”The summer began warm and dry producing wines of great color and structure. The nose is intense and complex with strawberry, raspberry, cherry, dark fruits, vanilla and spice.” Se olikin kyllä historiallinen maistettava! Meidän 20 vuotta kokoontuneen kerhon, joka on maistellut melkein 2000 viiniä, historiassa tämä oli karmaisevin kokemus.

Annamme viineille aina pisteet, kouluarvosanoin nelosesta kymppiin. Ja tämä on ainoa, joka on koskaan saanut yhteispäätöksellä arvosanan nelonen! Ja viini maksoi 30 dollaria ja se oikein rahdattiin tänne ja sitä on kauan säästelty… Sen parina oli Mudd 2004, joka saikin sitten arvosanan 8 ½. Ja eteläafrikkalaiset eivät olleet lähelläkään etikoitumista. Edelleen minun mielestäni yksi parhaista punaviineistä ikinä on THE CHOCOLATE BLOCK 2008 ( blend of Syrah (69%); Cabernet Sauvignon (10%); Grenache noir (12%); Cinsault (7%) and Viognier (2%)). Se ostettiin Cape Townin Belthazar-viiniputiikista. Pitivät siitä toki muutkin kuin minä.

Jälkiruokaviininä oli serkun lahjaksi lähettämä Late Harvest 2007 ja sen jälkeen me lähettelimme lämpimiä ajatuksia (ja onnitteluja tämänpäiväisen tuplamerkkipäivän vuoksi) Long Islandille. Käsityksemme Long Islandin viinituotannosta oli ilmiselvästi korjaantunut. 🙂

Eilisen viininmaistelun ja lussakan illan jälkeen uni oli syvää ja pitkää. Asioille ja Caritakseen lähdin kävellen, aurinko helli, ilma kirpakka mutta ulkoiluun oivallinen.

Koskapa nuoriso ei opiskelujen, töiden ja armeijan vuoksi pääse kanssamme pääsiäisenviettoon Hangasojalle, kävin ostamassa molemmille isot kassilliset herkkuja, semmoista kaikkea hyvää ruokaa, mitä eivät itse raski ostaa… Ruoka-apua siis.

Korpraali on tänään kyllä ollut kotikotona auton pesussa ja vahauksessa – ja syömässä. Ja ilokseni kuuntelin, että oli jo suunnitellut ensi vuottakin. Edes suunnitellut – ja jotain jo asian eteen tehnytkin.

Ja minä alan tässä suunnitella mitä otan mukaan … huomenna lähdetään pohjoiseen.

Minähän en periaatteessa ole yhdistysihminen. Näinhän minä olen aina ajatellut, mutta nyt tällä viikolla olen jotenkin joutunut huomaamaan, että taidan sittenkin olla.

Tiistaina piti olla sekä Slow Food Oulun tapaaminen, joka kylläkin peruttiin vähäisen ilmoittautujamäärän vuoksi sekä samana iltana Historiaseuran vuosikokous, jonne minua oli pyydetty puhujaksikin, mutta kieltäytyessäni vetosin tuohon sittemmin peruttuun Slowari-meetinkiin. Keskiviikkona oli Museoyhdistyksen vuosikokous, ja eilen yhtä aikaa uusi digikamera verkkokurssi, kansalaisopiston kamerakurssi ja vielä Paistinkääntäjien illallinen Hugossa. Kyllähän se maaliskuun loppu yhdistyselämässä on vuosikokousten  aikaa… Ja sitten tänään on meidän vuoro pitää Botrytis Ouluensiksen viininmaistajaiset: kaikki onkin jo valmiina. Vieraat tulevat puoli seitsemältä.

Ketään tuskin kummastuttaa, että kaikki minun yhdistysjäsenyyteni liittyvät ruokaan ja juomaan – ja historiaankin.  Edellisten lisäksi kuulun Pohjois-Suomen Historialliseen Yhdistykseen, Historian Ystäväin Liittoon  ja sitten vielä Oulun Viininystäviin (vastikään siihen oikein kutsuttuna ;)). Se on vuosikymmeniä vanha oululainen viinikerho, johon naisilla ei ole ollut asiaa.

Oikeastaan meidän Botrytis perustettiin 20 vuotta sitten siksi, että naisetkin pääsevät viininmaistiaisiin. No nyt tämä Viininystävät on sitten raottanut oveaan myös naisille. Meitä on siellä peräti kaksi! Ja sitten minulla on jäsenyys paitsi Paistinkääntäjissä, ja nyt siis Oulussa voutineuvostossakin, mutta myös rotissöörien viiniosastossa OMGD:ssä, joka kyllä kokoontuu äärimmäisen harvoin. Olen ollut kai vain kerran sen tilaisuudessa.

Minulla ei yhtään jäsenyyttä missään kansalaisjärjestössä tai urheiluseurassa, ei kansanvalistusta eikä intellektuelleja keskusteluyhteisöjä, ei hyväntekeväisyyttä, ei politiikkaa. Ruokaa ja juomaa ja vain historiasta hengenravintoa; ne ne ovat minun juttujani. Ihan itsekin olen ihmeissäni että noinko monta noita olikin… 🙂

 Tämän päivän viininmaistajaisten  teema on vieraille yllätys. Ja yllätys tullenee olemaan se,  kuinka vähän olen mitään ruokaa laittanut.  Iltapalaa sentään. Ja yrttejä ja kukkia on Festassa! Eilen kun käytin äitiäni silmälääkärissä, kävin odotellessa kahdessakin kukkakaupassa ja pehtoori toi tänään vielä tulppaaneja. Siis tänään enemmän silmänruokaa kuin vatsantäytettä. Kerron huomenna (ainakin) yhdestä viinistä, joka tänään on maistelussa.

Sitä ennen hyvä vinkki, jos tarvitset oivallisen valkoviinin: Columbia Winery Small Lot Series Riesling, (11 euroa ja risat). Washingtonin viinialueen puolikuiva riesling vuosikertaa 2007, joka taipuu moneen: kiinalaisen ruoan, broiler-ruoalle, lipittelyyn, kalallekin, voisin kuvitella kesällä hyvin jäähdytettynä mansikoiden kanssa nautittavaksi…

Ja sitten jos haluat hemmotella, nauttia suuresta viinistä, kannattaa hankkia pieni Barolo! Pienessä pullossa myytävä Revello Barolo, jota saimme viime lauantaina synttärijatkoilla, on nuoreksi (2007) Baroloksi jo hyvin kypsä, pehmeät ja lempeät tanniinit siinä on. Hintava se on, mutta ah, niin hyvää.

Salute!

Alle sata aamua. Pojan inttiaamut hupenee. Eikä minulla ole vuorottelua kuin kaksi viikkoa korpraalin kotiuttamisen jälkeen…  Mutta se on nyt sivuseikka.

Eilen Museoyhdistyksen vuosikokouksen jälkeen johtokunta ja vieraina olleet ”esiintyjät” saivat – kuten tapana on – palkkioksi sapuskaa, ja eiliseksi illallispaikaksi olivat valinneet Hellan. Ei huono valinta. Mutta olennaista oli huomata, että sen jälkeen kun minä jäin pois  (4 v. sitten?) johtokunnasta ja puheenjohtajan paikalta, minä olin toiseksi nuorin koko porukasta, mutta nyt johtokunta on uudistunut ja nuorentunut. Yhtä lukuunottamatta kaikki johtokunnan jäsenet ovat enemmän tai vähemmän minun oppilaitani. Mikä on ihan äärimmäisen hienoa. Yhdistyksen viime vuoden toiminnassa oli vaikka kuinka paljon hyviä esitelmiä ja tilaisuuksia, joten siihen kyllä kannattaa kympin jäsenmaksulla kuuluakin.

Tulevasta ohjelmasta voisi laittaa tähän esimerkinkin

Tutustuminen Raatinsaaren historiaan 24.4.2012
Linnasaari, kokoontuminen tähtitornin/kahvilan edustalla klo 17.00
Kaisu Mikkola ja Matti Rossi opastavat kävelykierroksella Raatinsaaren historiaan.

Eilisen kokouksen ja esitelmän jälkeen (miten hienoja vanhoja kuvia nähtiinkään!) siis aikaa jutella.  Oliko minulla vähän vanha olo? Taisi olla. Onneksi ei ulkopuolinen.

Mutta ihan pian alkaa verkkokurssi, joten olenkin oppimassa, en opettamassa.  En siis vielä ihan museokamaa…