Showing: 241 - 260 of 377 RESULTS
Italia

Sunnuntaiajelulle Assisiin, kauppaan ja illallinen

Sunnuntai Collazonessa. Aamu on pilvinen. Tämähän me tiedettiin.

Vähitellen Villan molemmista kerroksista kömpii hyvin nukkuneita lomalaisia keittiöön, pihalle, laitellaan aamiaista… Kahvi tuoksuu ja monella on loman aloittamisen tuntu.

Mietitään mitä tehdään, osa lähtee kuntikselle (tässä Villassa  – meidän uima-altaan alla – on kuntosali joka on kolmen loma-asunnon yhteiskäytössä ja kun meidän naapureissa ei nyt ole ketään, on pieni kuntosali ja sen yhteydessä saunat (!, suomalaiset tarvitsevat saunan Umbriassakin) yksin meille.

Tänään sellainen viipyilevä aamiainen joista kovasti pidän, ja kun sitten yön kestänyt sade hiljalleen tokeni, me vanhusosasto (pehtoori, meitsi ja eksnaapurit) päätimme lähteä lenkille. Kävelimme Pantallan kirkolle ja kävimme näyttämässä ”vieraille” cimitarion (hautalehdon). Reilun tunnin lenkillä vähän ripsi, mutta vain vähän.

Villassa yhteispäätöksellä päätämme lähteä ajelulle. Menemme Assisiin. Ajetaan Folignon kautta. Viitta meidän talon nurkalta sinne näyttää 20 km. Viittahan voi olla vaikka mitä; matka Folignoon oli varmasti sen 50 km. No, olipahan saitteri. Ja vuokra-autoon mahduimme kaikki yhdeksän, joten mukava ”rekiretki” oli.

Tänään Assisi kovin erinäköinen kuin Vappupäivänä. Hiljainen, pilvinen, lussakka. San Fransiscuksen kirkossa juuri messu kun menimme sisälle. Hieno.

Alkoi olla il Pranzon aika. Lounaaksi herkkuja?

Ehei, mehän olemme reipasta ja terveellisiä elämäntapoja noudattava porukka, joten etsimme Trattorian. Sivukadun varrella viehättävä paikka, joka oli liki täynnä paikallisia, perheitä sunnuntailounaalla. Liityimme joukkoon. Odottelimme pasta-annoksiamme aika kauan, mutta kyllä se kannatti. Olimme  oikein tyytyväisiä, eikä edelleenkään hinta huimannut.

Kolmen jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa halki Assisin kauniin kaupungin, ja löysinhän minä kauniin puvun itselleni… Väri vain ei sopinut 🙂 Vyötäröltä just passeli.  (uskokoon ken tahtoo… ;))

Kun kaduilla alkoi näyttää tältä, totesimme että on aika lähteä Supermercatoon hakemaan ruokaa ja juomaa.

Ostimme ihan hurjan paljon kaikenmoista, ja edullista on.

Villassa neljän pinnassa. Erittäin hyvin kaikki suhtautuivat ajatukseen päiväunista. Illansuussa alkoi yhteinen ruoanlaittosessio. Eikä me tänäänkään huonosti syöty. 😉

Nyt buona notte. …

Italia

Villa Francossa uusia ihmisiä

Aamulenkki auringossa, ja vitkutellen aamiainen, eilen Perugiaan bilettämään jääneet nuoret naisetkin [voi kunpa tietäisitte, kuinka minä (pöhkö) olin huolissani, ja odotin yöllä] heräsivät ajoissa, ja lähdimme alkuperäissuunnitelman mukaan Todin lauantaimarkkinoille. Sateenuhka oli olemassa, mutta siitä viis…

Todissa markkinat, ja sitten – luonnollisesti –  centro storico – joka olikin varsin miellyttävä. Tytär totesi ”tämähän on leppoisan oloinen” ja niinhän se olikin.

Markkinoilta lähdimme kävelemään kohti Piazza del Popoloa.

Siellä lunch break tai siis cappuccino/espresso -tuokio. Ja aukion laidalla herkkukauppa Principi. Hmmm… Tyydyin ostamaan vain yhden vuosikertabalsamicon, joka sitten illallisella todettiinkin erinomaiseksi.

Eikä sada. Mistä olimme äärimmäisen tyytyväisiä. Ja poutasää jatkui  – koko illan. Myös silloin kun Juniori vuokra-autolla kaartoi Villamme portille – mukanaan avokkinsa, sisareni ja eksnaapurit. Nyt meillä on talo täys mukavia ihmisiä! Tuosta vaan Suomen raskaasta viikon lomalle Italiaan… pientä säätämistä on ollut, mutta olen niin ylpeä että poika sai loman järjestetyksi. Kuntsareita ja supliikkia. Ennen armeijan harmaista ei kesken kaiken ulkomaille lähdetty … nyt voi lähteä… Yesh!

Oulun räntäsateesta aamuyöllä lähteneet halusivat uimaan  ja meistä tuntui vaan niin mukavalle kun tämän riemun saimme tarjota. Eikä tarjottu illallinenkaan meidän keittiössä ollut kenellekään vastemielinen. Päinvastoin; liki kliseisen Italia-menun tattirisotot, grillivartaat, munakoisopaistos, insalata mista ja vaihteeksi mansikat ja jäätelö upposivat äärimmäisen hyvin.

Ennen   

… ja  jälkeen

Viikosta tulee varmasti hyvä.

Italia

Allaspäivä

Tänään vielä paistoi. Oliko loman viimeinen aurinkopäivä? Sitä tässä hieman jännitellään, mutta tänään onkin sitten otettu kaikki irti auringosta.

Aamulenkillä, altaalla ja illansuussa Perugiassa. Auringossa kävelty, löhötty, luettu, uitu, höpötelty, lounastettu.. Illalla kävimme Perugiassa näyteikkunashoppailuilla, käveleskelemässä ja syömässä. Istumassa Piazza Communalen reunalla.

Sellainen päivä tänään.

 

Tämän päivän unikkokuva on aamulenkiltä Piedicollen linnamuurin seinustalta. Eilisen kukkapostaukseni kommenteista kannattaa käydä lukemassa Koivun asiantuntevat tunnistukset.

 

Italia

Canonin kanssa lenkillä Vol. 5 (Collazzone)

– Buon giorno, signora!
– Buon giorno.

Naapurin (500 m) isäntä jo tervehti aamulla kun ohi kävelimme. Ei silti yhtenä aamuna murkkuikäiset pojat matkalla kouluun tervehtivät, vähän mörkisti, mutta giorno kuitenkin. Olemme maalla. Maalla on mukavaa.

Tänään meidän Pikku Myy näytti aamulla klo 6.20 vain +8 C.  Mutta ei pilveäkään taivaalla.

Lenkille taas vähän eri reitille. Jätin sauvat Villan seinustalle, ja otin mukaan kameran.

 

 

 

 

Iltapäivällä lähdin vielä uudelleen kävelylle lähelle…

Joka talon pihassa on koira, tai kaksi.

Tämän minä muistan kauan.

Juuri tämä –  että täällä on kevät, ei läkähdyttävän kuuma, eikä luonto ole palanut, kuivuudesta käpristynyt, vaan on kevät! – on niin hurjan hienoa. Olen ollut aiemminkin keväällä Italiassa, – viikon maaliskuussa (pääsiäisenä 2005 pojan kanssa), viikon huhtikuussa (pääsiäisenä 2003 tyttären kanssa), viikon toukokuussa (esikoista odottaessa pehtoorin kanssa 1989), mutta nuo kaikki ovat olleet Roomassa. Nyt olemme landella. Olemme maalla, Umbrian kukkuloilla, … se on jotain niin hienoa, perfetto. Tämän minä muistan kauan.

Muutoin päivä kulunut altaalla, aurinkoa ottaessa (+ 20 – 24 C varjossa, ei pilveäkään, keväinen tuuli), ulkona silittäessä, pihapiirissä kuvatessa, nuoret nukkuivat univajeensa pois, nauttivat lämmöstä ja levosta. Salaatit sekä lounalla että iltasella maistuivat. Kehittellimmepä ihan uuden lohi-pinaatti-mozzarella-lasagnenkin, sitä tehdään täällä toistekin. Teimme ruokaa kimpassa niin kuin täällä tarkoitus onkin. Mukavasti sujui, hyvälle maistui. Tytär ja Klippan aikoivat osallistua seuraavaan Master Chefiin. Menestystä toivotan. 😉

Italia

Aurinko ja tytär ovat täällä!

Mercoledi? Onko tosiaan jo keskiviikko?  Rai Unon (Berlusconin tv-yhtiö) säätiedotus lupasi tälle päivälle aamusumua ja viileää. Aamupäivän lopulla piti lämmetä ja auringon paistaa. Ja niinhän se menikin!

Tapani mukaan heräsin kuudelta, vaikka nyt olimme ymmärtäneet panna ikkunaluukut kiinni, ettei valo ja lintujen hurja laulu herättäisi. No silti täyspitkä yö; ensimmäinen tällä turneella. 😉 Mie kun en malta iltaisinkaan nukkua. Kuuntelen ja katselen maaseudun rauhaa, lueskelen, käveleskelen pihalla, istun terassilla, ja mietin, onko tämä tottakaan…

Lähdimme taas kimpassa lenkille. Nyt kukkulamme huipulle. Villammehan on kolmen tien risteyksessä ja nyt se kolmas, vielä käymätön tie.

Luulimme käyneemme jo toissapäivänä Collazzonen kylässä, mutta se olikin Collepiedi ja tänään siis sitten huiputimme ”oikean” Collazonen. Sekin on keskiaikainen, linnanmuureilla varustettu kukkulakaupunki. Pieni sellainen. Mutta San Lorenzon luostari ja kirkko siellä on. Siis taas me törmäämme San Lorenzoon! Meidän pyhimys! 😉 (ks. täältä,  miten niin meidän ja katso, kuinka paljon San Lorenzo on meidän elämäämme vaikuttanut. … )

Reitti oli aluksi tylsä, mutta sitten kun noustiin yhä ylemmäs näköalat  aina vain huikeampia. Sumu hälveni. Collazzone on 521 mpy, meidän talommekin melkein 400  metriä merenpinnan yläpuolella.

Lenkillä kaikki ojanpientareet, talojen puutarhat, metsänreunat täynnä kaikkea kukkivaa! Ja sitten nähtiin kuollut piikkisika. Uuh!

Melkein kymmenen kilsan lenkin jälkeen aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Pehtoori lähti vielä salille, mutta minulla alkoi ensimmäinen allaspäivä! Helleraja ei mennyt rikki (+ 24 C), mutta jumalaisen lämmintä oli.

Ja sitten kun jo aloin melkein huolestua tulikin tyttäreltä tekstari: Roomassa ollaan!

Norweigianin lennolla Oulu – Helsinki – Rooma tullut tytär ja kaverinsa (Klippaniksi puhutellaan, ;)) olivat ajelleet Fiumicinon lentokentältä aeroporto-expressillä Terminille (Rooman päärautatieasema), ja sieltä junalla Terniin. Vähän reilu (14:16 – 15:22) tunti  oli mennyt junamatkaan ja pikkuisen reilu tunti meillä meni edestakaiseen hakureissun Collazzone – Terni.

Nyt meillä on siis täällä seuranamme kaksi nuorta naista. Kovin väsynyttä on tämä Suomen vapusta tullut opiskelija-aines. Tytär oli viettänyt ensimmäisen opiskelijavapun (viime vuonna Strassessa ja kaksi edellistä Hesburgerilla), ja Klippan tietysti riennoissa mukana.  Tänne on hyvä tulla hemmoteltavaksi ja levähtämään. 😉 Onneksi juuri tänään paistoi.

Altaalla illansuussa ehdittiin vielä olla. Kuinka tekeekään hyvää kun näkee, kuinka tytär nauttii. Kuinka hyvälle tuntuu kun tulivat. Ja sitten tietysti tervetuliaisillallinen. Saltimbocca alla romanaa tein pääruoaksi. Olenhan sitä tehnyt Rantapellossakin varmasti kymmenen kertaa, mutta miksei se siellä maistu sellaiselle kuin täällä? Ja tuntuiko minusta vain, mutta kovin olivat väsyneet opiskelijaneitokaiset nälkäisiä. Nyt jo nukkuvat, ovathan räntäsateisesta Oulusta aamuneljältä matkaan lähteneet.

Italia

Primo maggio, la feste del lavore – Perugia ja Assisi huiputettu

Toukokuun ensimmäinen, työn juhla. Niinhän se on täällä Italiassakin.

Meillä aikeena lähteä patikoimaan ja vappupiknikille Monte Sabilliini -vuorille (n. 100 km taloltamme itään, mutta säätiedotus uhkaili sateella ja ukkosella – viimeistään iltapäiväksi luvattiin surkeaa keliä, joten me päätimme lähteä jatkamaan lähitienooseen tutustumista: mennään Perugiaan, ehkä Assisiin. Korkeallahan nekin ovat. Kukkulakaupunkeja.

Ja päätimme lähteä ajoissa, ennen mahdollista ukkosta. Perugian rautatieasema käytiin ensin tsekkaamassa: on luultavaa että saamme sinne vielä vastaanotettavia 🙂 ja sitten erinäisten parkkipaikanetsimisvaikeuksien jälkeen pääsimme Perugian kaupunginmuurien sisälle. Hui! Yön sateiden jälkeen vielä kosteaa sinistä ilmassa.—

Paitsi että Perugia on iso kaupunki (160 000 asukasta), se on myös vanha ja kaunis kaupunki. Pari tuntia käveltiin ristiin rastiin. Alkoi oikeasti olla lämmin: lämpö nousi ihan reilusti yli + 20 asteeseen ja me olimme varustautuneet kuin Iisakkipään huiputukseen, huoh. Mutta jos se on suurin ongelma, niin aikas vähäisiä ovat huolet.

Perugiassa oli paljon muitakin kuin me. Italialaisilla vapaapäivä.  Kaunis päivä. Juhlasta huolimatta tai sen vuoksi monet kaupat auki: tämän näyteikkunan myymälä ei ollut. Ehkä merkitsi minulle säästöä. Minä niin pidin noista.

Siis putiikki kiinni joten matka jatkui …

Perugian jälkeen mietimme, mihin sitten. Ei sada (ainakaan vielä) joten olisiko se tänään Assisi?  Moni on siellä käynyt, moni vaikuttunut. Ja minä eniten vaikuttunut kun veljeni oli siellä käynyt, työreissulla päässyt käymään. Hänhän ei mikään kaltaiseni Italia-friikki (enemmänkin Jenkeissä ja Thaimaassa aikaa viettänyt) ole koskaan ollut, ja siksikin oli merkillisen kiinnostavaa, kuinka jaksoi Assisin-vierailustaan kertoa ja olla innostunut. Parahiksi esikoistyttärensä rippijuhlien alla siellä oli päässyt vierailemaan (ja tyttärelleen rippiristin Franciskuksen kotikaupungista ostanut) ja se, kuinka rippijuhlissa sitten Assisista puhui, pisti miettimään, että siinä on oltava jotain erityistä.

On siinä. Käymme siellä vielä varmaankin uudelleen. Meillä on toinen mahdollisuus. Tänään kävelimme vanhan kaupungin (Centro Stroricon) päästä päähän, piipahdimme muutamassa galleriassa, joita oli paljon, yhdessä kirkossa, joka oli tavattoman kaunis, gelateriassa, josta pehtoori osti jäätelöä, jota ei todellakaan saanut yksin syödä, meillä oli kuuma, otin varmaan puolen sataa kuvaa.

Muistathan että kaikki kuvat suurenevat klikatessa. Kannattanee – minusta ainakin.

Kyllä se kaunis kaupunki onkin, historiallinen, pahimmoilleen turistipaikka, mutta oikeasti myös uskonnollinen keskus vielä tänään. Ja Unescon maailmanperintökohde.

Rauhan (pax) kaupunki

Partiolaisia luostarinpihalla.

Ukkonen alkoi nousta .. siestan aika, jäämmekö kaupunkiin lounaalle vai lähdemmekö? Lähdetään. Iso Spar-kauppa kaupungin ulkopuolella sai meidät vielä täydentämään Villan ruokavarastoja ja kun sade oli jo melkoinen, palasimme iltapäivän lopulla Collazzoneen.

Pehtoori opetteli käyttämään pihan hiiligrilliä; erinomaisia vartaita tuli!

Illanssuussa pyykkäystä ja imurointia, kuvien arkistointia, viesteilyä. Tämä vappu on eletty.

Toukokuu on käynnistetty!

Italia

Vappuaatto Umbriassa

Istumme Villan yläterassilla, nauttien Ferrarin kuohuvaa ja mansikoita (ihan vaan vappuaaton vuoksi), eikä millään viitsisi lähteä sisälle tekemään ruokaa. Nyt paistaa, ja on lämmin. Eilen illalla ei haluttanut pihalla olla, ei edes fleecen ja viltin kanssa.

Tänään päivällä satoikin – Assisi jäi käymättä, – no ehdimme vielä.

Aamu alkoi hurjaan linnunlauluun, mutta tänään ei siivoamista. Aamiaisen jälkeen lähdimme lenkille: tänään ”yläkylään” = Collazzone (3,5 km suuntaansa). Ilma tuntui lähtiessä (ennen kahdeksaa) viileälle, joten Haglöfsejä ylle ja sauvat käsiin ja menoksi. Tämä reitti kulkee kukkuloiden päällä, siis vaihtelevampaa kuin reitti alakylään, Pantallaan. Ja minusta tämä oli kauniimpi (jos mahdollista) reitti. Kävimme kirkolla kääntymässä ja poikkesimmme hautausmaallakin. Vielä uskomattomampi kuin eilisen kylän hautalehto.

Puolentoista tunnin aikana aurinko alkoi lämmittää, tuli hiki, mutta uintihan se sitten auttoi moiseen ”vaivaan”.

Ja sitten kauppaan. Alakylän A & O oli oikein hyvin varusteltu; tullenee riittämään valikoimiltaan meidän tarpeisiin. Mansikoita! ”Eihän-ne-täällä-etelässä-koskaan-ole-niin-hyviä-kuin-Suomessa-mutta-ostetaan-nyt-kun-kerran-on-vappu”. Nämä ON hyviä!

Ja sitten kärryllinen kaikkea muuta tähdellistä: vessapaperista prosciuttoon, suolasta suklaaseen. Eikä maksa paljon. Täällä ruoka on olennaisesti halvempaa kuin Suomessa, mutta bensa melkein 2 euroa litra ja viini …

No, onhan vallan edullista jos ostaa bulkkia. Me emme ostaneet. Ferrari on meille monia muistoja tuova kuohuva, joten sillä vappua juhlistamme.

Kaupoissa ei ollut mitään vappukrääsää, kausiherkkuja (simaa tai tippaleipiä) tai mitään mikä kertoisi huomisesta Walpurista. Työnjuhla se kuulemma kuitenkin on täälläkin. Kaupat kiinni jne.

Kauppakuorma käytiin talolla purkamassa ja sitten tutustumaan lähialueen kyliin. Montefalco (Umbrian viinintuotannon keskus) muistutti kovin paljon parin vuotta sitten käytyä Montalcinoa ja Montepulcianoa (Toscanassa); pelkästään  Piazza Communalella on neljä enotecaa.

 Ja sivukauduilla monia, monia lisää.  Yhdestä haimme vähän herkkuja ja pari viiniä tulevia vieraita varten. Ja sivukadulla pehtoori huomasi olevansa lounaan tarpeessa. Istahdimme täpötäyteen Vinotecaan: Zuppa di Farro per me, per favor  ja Vitello e rucola pehtoorille.

Montefalcoon johtava tie on ”La Strada del Sagrantino”.

Sagrantino on Umbrian viiniviljelysten päärypäle, ja tuon kymmenen kilometrin pätkällä on viinitiloja, fattoreja, linnoja, viljelyksiä – paljon. Yksi isoimmista, nimekkäimmistä on Antonelli. Pitihän se käydä katsomassa …

Lounaan nautittuamme lähdimme tyytyväisinä jatkamaan matkaa ja juuri kun pääsimme parkkipaikalle, tipahtivat ensimmmäiset vesipisarat. Isot! Sade yltyi, ja aikeemme käydä Assisissa oli hylättävä.

Derutan kautta ajelimme. Siellä on tehty keramiikkaa Rooman vallan vuosista lähtien ja 1400-luvulla opittiin mallorcalaisilta Majolica-posliinin teko ja sillä kylä näyttää nyt vieläkin sillä elävän: pääkadun varrella oli noin 40 liikettä ja niistä 36:ssa myytiin posliinijuttuja. Näyteikkunaostokset riittivät meille.

 

 

Illansuussa talolla. Sade loppui, sininen taivas tuli hiljalleen näkyviin ja nyt paistaa ja on sellainen vappuaatto, ettei koskaan ennen. Eikä varmaan koskaan toiste.

On aika iltaruoalle… melanzine, prosciutto, insalata caprese, porchini …

Niitä näitä

Tutustuen, tuunaten

Puoli kuudelta Villa Francon makuuhuoneen ikkunan takaa kuuluu ihan mieletön linnunlaulu. Kukon laulu vasta pari tuntia myöhemmin. Liekö läheisen Pantellan kylän kukolla sunnuntaisin myöhäisempi ylösnousun aika.

Lämpö ei ole vielä karannut, auringonnousu Umbrian kukkuloiden takaa kaunis. On noustava, lähdettävä kävelemään pihalla, miettien onko tämä vielä unta? Olisin nyt halunnut soittaa sitä huuliharppua (ks. yllä bannerikuvan teksti) jos osaisin. Mutta annoinkin lintujen laulaa, ja istuin itse hiljaa puutarhassa. Löytyy niitä sellaisiakin hetkiä, että minä olen hiljaa.

Sunnuntain alkamista odotellessa jatkoin vielä eilen aloittamaani  talon ”tuunaamista” omaksi. Feng sui kohilleen ja hieman keittiön luutuamista. Ei mitään sellaista monen tunnin urakkaa kuin oli Il Palazzacciossa Toscanassa. Siellä talo (linna) oli monta kertaa isompi kuin tämä, mutta keittiö ihan olematon, ja  suhteellisen tahmainen. Täällä sen sijaan on kamalasti kaikkea pientä krääsää tasoilla ja avohyllyillä, mikä ei oikein minun kanssani ole hyvä yhdistelmä. Edellisten asukkaiden jättämiä suolapaketteja, teepaketteja, kuivakukkia, liki tyhjiä, vanhoja maustepurkkeja, lehtitelineissä pinoittain vanhoja (suomalaisiakin) aikakauslehtiä …

No minähän en voinut olla hieman järjestelemättä, siivoamatta, pistelemättä romppeita kaappeihin. Älkääkä luulko, että olisi ollut rasite, minähän nautin mahottomasti tämmöisestä, samalla ”tutustuin” keittiöön ja tein kauppalappua. Näissä vuokrataloissa on aina se, että on hankittava tiettyjä perusjuttuja.Vaikka tässä oli kyllä sekin hyvä, että meille oli aamiastarpeet pariksikin aamuksi valmiina täällä. Tomaatteja! Ne on näillä leveysasteilla ihan perfetto!

Ja sitten tässä talossa on sellainen ennen kokematon erillinen juomavesisysteemi, joten kaupasta ei tarvitse kantaa juomavesiä  kuten Italiassa tai muissa etelänmaissa yleensä. Hanasta saa myös aqua con casa eli kivennäisveden. Sekinhän on erinomaisen hyvä.

Kunhan pehtoorikin kahdeksan jälkeen kömpi alakertaan, lähdimme lenkille. Naapuroston nonnat hieman katselivat meidän sauvakävelytepastelua, ja me katselimme kauniita maisemia. Kaikkia kukkia, kukkivia puita, viiniviljelyksiä, mielenkiintoinen pieni hautausmaa, jossa emme – vielä – käyneet, mutta josta varmasti saatte ”reportaasin”.

Ja unikkoja! Paljon unikkoja, tienpientareent, pellot, viiniköynnösten välit täynnä kukkia, kauniita unikkoja. Kuinka monta kertaa minä olenkaan niitä yrittänyt Rantapellossa saada kasvimaalla kukkimaan? Ja vain kahtena kesänä onnistunut jotensakaan. Täällä sitä kasvaa kuten meillä voikukkia, joiden kukinta-aika alkaa täällä pian olla ohi.

 

Uinnin ja suihkuttelujen jälkeen autolla läheisiin kyliin, jossa paikalliset juuri olivat menossa sunnuntain messuun, me etsimme supermercatoa, löysimme alimentarin. Collazzonessa ja Pantellassa (molemmat noin 3 km meidän Villalta) kaikki kiinni, mutta Collepetessä (noin 7 km) oli pieni kauppa auki. Eihän siellä sunnuntaina paljon mitään tuoretavaraa ollut, mutta kaksi ystävällistä kauppiasta, joille oli ilo kun edes muutaman sanan osasimme italiaa. Marinoituja munakoisoja, joita tiedän tyttäreni haluavan tänne tultuaan varmaan joka päivä, lämmin focaccia, prosciuttoa ja pieni valmis tuorepastasta tehty lasagne (kaupan yhteydessä on ristorante, jonka ”deli” kauppa on…). Nyt varhaisen la cenan (illallisen) nautittuamme olen vakuuttunut että käymme sieltä toistekin.

Iltapäivällä taivas meni pilveen, nyt vain olemme. Pehtoori pesi auton, minä nukuin päikkärit.Tänne asti (tai Lappiin) pitää ajella, että sellaiset osaan ottaa. Siesta siis – maassa maan tavalla. 🙂 Suunnittelemme viikon ohjelmaa. Ja toivomme, että aurinko meille vielä tulevina päivinä vielä palajaa.  Täällä on kuulemma ollut lämpimintä moneen vuosikymmeneen tähän ajankohtaan. Emme reklamoi. 😉

 

Pihallamme kasvaa paljon oliivipuita.

Italia

Matkalla perille

Bellavista, klo 5.25 loppuu uni. Riittävästi nukuttu? No tiedä häntä, … Jännittikö? No en tunnusta, mutta johan sitä oltaisiin valmiita jatkamaan matkaa. Aamulenkki (minimaalinen), aamiainen, auton haku parkkihallista, check-out ja tielle. Päätämme ajella Gardan rantatietä. Vie aikaa, mutta on sen väärti. Ja kävimme katsomassa Villa Paolaa! Se talo, joka meillä oli vuokrattuna kesällä 1997 … muistoja, muistoja.

Villa-Paola-600x400 korjattu

Gardan rantien jälkeen Autostradalle ja ilmastointi päälle. Jo kymmeneltä aamulla mittari näytti + 25 C. Ehti iltapäivän tunteina nousta +32 asteeseen. Tämän reissun lämpimin päivä? Luulen niin. Ja me ajelimme. 😉

Liikennettä ihan hirmuisesti, ja meitsin ajohukille sattui Apenniinien ylitys. Eihän se vielä mitään muttta kun sattui olemaan vähän isompi ”rallentare”. Tietyön takia ajelimme jonossa toistatuntia, vähän toistakymmentä kilometriä. Ja jonojen jälkeen vielä sata kilometriä jotensakin haastavaa moottoritieajelua. ”Vain” kahta kapeaa kaistaa suuntaansa, ja liikennettä ihan kylliksi.

Matkalla hevoskastanjat kukassa, unikoita pellonpientareilla, viiniköynnökset jo hyvinkin vihreitä, isolehtisiä. Ajelimme ohi Bolognan, Firenzenkin, mutta Arezzoon oli pakko pysähtyä. Ihan pakko. Ajatuksena oli ollut käydä sielllä ”tutussa” (viiden vuoden takaa) IperCoopissa kaupassa, mutta aika oli käynyt aika vähiin, ja priorisoimme asiat ja menimme lounaalle.

Corso Italian varrella Osteria Il Grottinon ulkopöydät olivat ihan tuikitäynnä, joten tyydyttävä sisätiloihin. Otetaan pastaa! Bene! Pinaattiraviolia pähkinäkastikkeessa, pehtoorille spaghetti alla carbonara.

Kaupassa jäi käymättä, äkkiä alimentarista ihan välttämättömiä; leipä, pecorinopala, Cortonan punaviini, Aqua con casa, cantuccineja ja sitten tien päälle.

Tapaaminen signorina Giannin kanssa oli sovittu kello viideksi, olimme kuin olimmekin kolme yli Villa Francon portilla.

Odotin Villasta paljon, tämä on enemmän. Nyt kun kello paikallista aikaa on puolikymmenen, on jo pimeää, istun kuvan terassilla.

Olemme asettuneet taloksi, – ja uineet, naturalmente!

Olemme Collazzone-nimisessä kylässä 30 km Perugiasta etelään, 150 km Roomasta pohjoiseen. Keskellä kaunista Umbrian maaseutua. (Pallukat kartassa niitä paikkoja joissa ehkä käymme….)

Tutto e posto. Kaikki on hyvin, paremminkin.

Italia

Bella Vista

Bella Vista ~ kaunis näkymä.

Se on meidän hotellin nimi. Ja hotellihuone on kaunis ja näkymä ihan suurenmoinen.
Ja kauniita näkymiä on tänään myös muutoin riittänyt.

Alppihotellin aamiaisella olimme kaksistaan, mikä ei merkinnyt että tarjoilu tai atmosfääri olisi ollut mitenkään huono. Päinvastoin.

Jättäessämme Garmisch-Partenkirchenin kävimme vielä hyppyrimäet katsomassa.

Sitten kohti Alppeja. Innsbruck – Bolzano – Trento –  ja Riva del Garda.
Ehkä on parasta että latailen vain kuvia, enkä yritäkkään selittää mitään.
Näitä suurenmoisia maisemia en osaa kuvailla, enkä juuri kuvatakaan.
Muutamia kelpo otoksia kuitenkin.
Tässäpä niitä, per favor. [kannattaa klikata isommiksi]

Seefeldissä oli vielä paljon lunta.

Roomalaisaikainen tie Europabrücken lähellä. Brennerin sola on ollut kovassa käytössä jo tuolloin.

Europabücken (192 m korkea silta) luona kävimme kävelyllä, pientä patikkaakin harjoitettiin.

Italian puolella, Bolzanon jälkeen siirryimme pois Autostradalta, Trentoon asti ajelimme
Alto Adigessa Strada del Vinoa, jonka varrella on kylä nimeltä Mezzocorona.
Sieltä tulee Alkoonkin erinomaisen hyvä Gewürztraminer-valkkari. Suosittelen.

Kuvassa taustalla häämöttä jo Monte Baldo (2217 mpy),
joka on Gardan alueen korkein vuori ja jonka huiputimme kesällä 1997,
huiputimme cabinilla. Sielläkin vielä lunta.

Riva del Gardalla olimme kahden aikoihin, lämmintä.

Myöhäinen lounas, puu-uunissa paistettu rucolapizza.

Rivassa on pilvin pimein ristoranteja, putiikkeja, MaxMaraa, Benettonia, Alessia,
pizzerioita, gelaterioita, paperikauppoja. Me lounastimme tuossa ylläolevassa.

Jos Alppien pohjoispuolella oli kevät, niin täällä on kesä. Erilainen kesä, mitä Italiassa on totuttu näkemään.
Täällä on vehreää ja vihreää. Riva on tavattoman kaunis kaupunki. Turistipaikka, mutta kaunis.

Yösija? Olin surffailut kotona (yllättävää? – niinpä!) ja hotelli Bellavista oli yksi vaihtoehto.
Täällähän sitä nyt ollaan. Kaunis on näköala, kaunis on hotelli.
Saahan Rivassa huoneita 60 eurollakin, mutta kun maksoimmme sen saman,
mitä Helsingissä on Holiday Innistä maksetttava, pääsimme tänne.

Ja sisällä on tällaista.

Iltasella käveleskelimmme vielä vanhassa kaupungissa, istahdimme rannan ristoranteen, iltapalalle, lasilliset, hyvä on pari, paikallista viiniä. Garda tyventyi, ilta pimeni, viilenikin. Tänäänkin ollut lämmin (+22 – 24 C). Nyt meillä enää yksi yö ennen Umbriaa. Huomenna ajomatkaa reilusti yli 400 km mutta tähän aikaan olemme jo perillä jos kaikki sujuu kuten toivottavaa on. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, arrivederci.

Niitä näitä

Saksan läpi

Laivan piti olla aamuseitsemältä satamassa; siksihän juuri tämä ko. laivalinja oli valittu,että oltaisiin varhain aamulla valmiina kiitämään autobahnille. Esimerkiksi Travemünden laiva on nykyisin perillä aina illalla, jolloin on ensimmäiseksi ryhdyttävä etsimään yösijaa, siksi ei siis sitä valittu. Sensijaan Rostockiin Finnladyn piti ankkuroitua aamuseitsemältä. Konevian vuoksi saavuttiin satamaan kaksi tuntia myöhässä. No eihän se nyt maailmoja kaatanut, mutta pientä harmistusta kuitenkin… Mutta ehdittiinpä tuota tien päälle vähän myöhemminkin.

Päivä autobaanalla. Rostock – Berliini -Liepzig -väli on ennen ajamaton. Osin entistä Itä-Saksaa. Mutta kuinka montaa kertaa on ajettu Pohjois-Saksasta (Travesta, Lyypekistä) Müncheniin tai muualle Etelä-Saksaan? Kymmenen? Kahdestaan tai linja-autonkuljettajana matkalla Portugaliin tai Alpeille, tai lasten ja ystävien kanssa… Monesti on.

Tänään Berliiniin asti satoi. Leipzigin jälkeen pilvipoutaa ja lämpötila nousi +14 asteeseen. Kuuntelimme rokettirollia, muistelimme vanhoja, opiskelukesinä tehtyjä suuria Euroopan tourneitamme, katseltiin melkoisen vilkasta liikennettä.

Omena- ja kirsikkapuut kukassa, pellot vihreitä. Kevät. Monta haukkaa nähtiin. Mitä haukkoja? Enpäs tiedä. Mutta entäs maisemia? No eihän niitä autobahn´illa paljon näy. Mutta tämän päivän ensisijainen tarkoitushan olikin matkanteko. Ja sitä tarkoitusta me toteutimme, vuorotellen ajeltiin.

Lounaalle pysähdyimme Nürnbergin kohdilla. Autohofien ravintolat ovat Saksassa melkoisia keitaita. Autosta noustessa todella tuntui, että ”on kevät”. Lämmintä ja tuoksuu keväälle. Valtava tuomi kukassa ”raststätten” viheralueella. (Kuva vauhdista jostain toiselta pieneltä stätteltä.)

Ei ihan tuhatta kilometriä hurjasteltu, mutta melkein. Keskinopeus sellainen 125 km/h. 140–150 km/h  ei tunnu liialta. Silti vasemmalta menee autoja ohi, ja lujaa. Tänään cabrioletteja kuomut alhaalla. Lujaa.

Tiet hyväkuntoisia, liikenne sujuvaa.  Nuorempana mekin jettiin lujempaa, – ei enää. Nykyisin on enemmän aikaa. ;D

Vältyimme kaikilta ruuhkilta. Off-season -matkailussa sekin hyvä puoli, että moottoriteillä ei ole matkailuautoja eikä asuntovaunuja, ei kymmeniä charter-dösiä, ei asfaltointitöitä. Vaikka toisaalta Saksan 2–4 -kastaiset tiet kyllä vetävät kesälläkin erinomaisen hyvin.

Yhdeksältä lähdettiin sateisesta Rostockista, ajettiiin läpi Pohjois-Saksan ja helteisen Baijerin, lämpötila kävi korkeimmillaan +27 asteessa. Ajoimme sitten lopulta läpi koko Saksan. Ja viideltä olimme aurinkoisilla Alpeilla.

Olemme Garmisch-Partenkirchenissä.

Siis patikoimaan? No ei sentään. Mitään emme ole jalkaisin huiputtaneet.

Tultuamme ja häthätää majoituttuamme kävimme reilun puolen tunnin kävelykierroksen tässä legendaarisessa Alppi-kaupungissa (siitäkin huolimatta lähdimme kävelylle, että minun olisi pitänyt istua digikuvauskurssin nettiluennolla juuri tuohon aikaan… siis lintsasin luennolta. ;)). Ollaanhan täälläkin oltu aieminkin, mutta koskaan ei tämänkään vertaa pysähdytty. Kaunis on GP.

Afterhike tai aftedrive oli joka tapauksessa ansaittu; istahdimme hotellin terassille. Pehtoori tavoistaan poiketen otti ison weissbier´n, minä tavoilleni uskollisena lasillisen kuohuvaa, sektiä kun Saksassa kerran ollaan.

Sitten suihkuttelemaan ja syömään. Turisteja (jenkkejä) ja paikallisia herroja alppitakeissaan ja hatuissaan oli gasthausissa, jonka ulkopöytään kävimme illalliselle. Kerrankin oltiin niin myöhään kuin muutkin. Makkaraa ja hapankaalta minulle. Makkaraa jäi, hapankaalta ei. Miksei sellaista koskaan saa muualla kuin Saksassa ja Alsacessa! Hyvää. Pehtoorille schnitzeliä. Syödään maassa maan tavalla.

Gasthaus-hotel Drei Mohren on kirkon vieressä. On alppihotelli. Taidan pitää näistä maisemista. Kyllä, kyllä minä pidän!!

Täällä nyt. Huomenna jossain muualla. Riva Gardajärven rannalla? Ehkäpä. Huomenna Alppien yli, tai siis Brennerin solaan. Huomiseen.

Italia Niitä näitä

Merellä

Baltianmerellä 25.4. klo 13.30 54 ̊ 56.67’N 19 ̊ 5. 72’ 2 L, tuuli 20,2 m/s

Olemme nyt Gnydiassa. Välisatamassa kaksi tuntia ja sitten rannikkoa seuraillen Rostockiin aamuksi.

Olemme olleet täällä Gnydiassa (Gdanskissa) ennenkin: olimme juuri sillon kun Lech Walesa ja Puolan Solidaarisuus-liike aloitti vallankumouksen, joka oli tärkeä  lähtölaukaus koko Itäblokin romahtamisessa, elokuussa 1980. Silloin tämä satama oli lakossa ja Puola julistettu sotatilaan. Me telttaretkeilijät emme sitä vain tienneet; kovin ihmeteltiin mellakka-autoja ja redillä olleita kymmmeniä paatteja.

Viime yönä avomerellä oli kova merenkäynti, välillä. Jäitäkö kolisi laivan kylkiin, vai ukkonenko se oli joka jylisi? Kuitenkin mukava olla merellä. Minä pidän merellä olosta, merestä. Liekö se geeneissä? Ovathan sukujuureni hyvinkin merelliset. Tuulen suku on asunut saaressa, Koivistolla, ainakin 1700-luvulta lähtien. Asui niin kauan kuin sai.

Aleksanteri Tuuli, isoisäni, jota en koskaan nähnyt, oli kalastaja, ja laivanrakentajakin. Laivanrakentajia ja -varustajia esi-isissä on monta sukupolvea. Me ollaan nyt vain satunnaisia laivamatkustajia.

Lähtökohtana oli, että otan tämän päivän aikana pohjarusketuksen laivan aurinkokannella. Eihän se nyt ihan niin mennyt. Ei paista, aamupäivän satoi. Niinpä sitten on päivä istuttu Lobby Barissa, minä olen kirjoitellut  ja yhtäkkiä huomaan, että ei ole mitään, mitä minun pitäisi tehdä. Ei mitään. Kummallista. Pehtoori tehnyt ristikoita, lukenut, käynyt saunassa. Ja lounaalla olimme tietysti, johan se olikin nälkä.

Kyllä täällä buffet on ihan yhtä hyvä kuin 10 vuotta sittenkin. Kala-alkupaloissa monia herkkuja, tilli-etikassa marinoidut herkkusienet spesiaaleja, ja perinteitä on hyvä ylläpitää; kuorellisia katkoja oli saatava. Lämpimissä ruoissa kasvisgratiini maistui minulle erinomaisesti. Runsaahkon jälkkäripöydän kakkuineen, tiramisuineen, jätskeineen skippasimme, mutta juustot muodostivat ylitsepääsemättömän esteen. Kuukauden kestänyt juustolakkoni loppui Appenzellerin ja brien äärellä.

Tunnelma on rauhallinen, liki unelias, – laivassa on hyvin vähän matkustajia. Puolalainen pappi viiden lapsen ja riutuneen raskaana olevan vaimonsa kanssa kulkevat edestakaisin, yksi suomalainen, punakka, paksu, kalju mies istuu yksikseen baarissa ja juo  vuorotellen kaljaa ja giniä, yksi Berliiniin muuttamassa oleva suomalainen nelihenkinen perhe, muutamia venäläisiä turisteja, yksi kolmihenkinen perhe (aikuinen tytär vanhempineen) joiden paikka ruokasalissa on meidän vieressä ja nyt kun takana on kolme ateriaa, en ole heidän vielä kertaakan nähnyt/kuullut puhuvan mitään, eivät mitään, rahtareita, eläkeläispariskuntia ja me.

Huomenna olisi tarkoitus ajaa pitkälle. Müncheniin? Olisiko vinkkejä yösijasta? Joku pikkukaupunki Baijerissa, jonne kannattaisi ajaa?

Italia Vuorotteluvapaa

Ankkurit ylös!

Puoli neljältä aamulla totean ääneen: ”Ei nukuta, mutta väsyttää”. Mies ei kommentoi, mutta tiedän, että on jo hereillä. Reilusti ennen viittä luovutan ja lähden suihkuun. Viisi tuntia unta riittää ihan hyvin. Yöntunteina reissu ja lupaus töihin paluusta (joka tuntui blogivieraitakin hämmentävän paljon kiinnostaneen: eilen kävijöitä toiseksi eniten (yli 500!!) koko blogihistoriani aikana) olivat valvottaneet, mietityttivät. Mutta mitäpä niitä miettimään; elettävä ne molemmat on.

Hyvissä ajoissahan se oli tarkoituskin lähteä. Puoli viideltä piti olla Helsingissä Vuosaaren satamassa. Me oltiin kolmelta. Helsingissä oltiin ennen kahta. Ajatus lähteä kävelemään keskustan kaduille ei houkutellut: kylmä ja sataa! Mentäiskö käymään Tamminiemessä? No joku raja se historiaharrastuksella sentään on. Päädyttiin käymään Kaivopuiston rannassa Cafe Ursulassa kahvilla. Ihania Toast Skageneita oli vitriineissä, mutta kieltäydyin. Tiukkis 🙂 – vielä hetken. Mentiin Ursulaan vähän kuin hakemaan merellistä tunnelmaa. Ei ehkä ollut sitten sellaista sinistä kimmeltävää merta kuin toiveissa oli ja kuin joskus tuolla on nähty.

Vielä Oulu – Helsinki ajomatkasta. Melkein koko matka sumua, paikoin kovin sankkaakin. Heti Oulun eteläpuolella vähemmän lunta kuin kotona. Pienet joet ja isot ojat jo pienesti tulvivat. Melkein jokaisessa sulassa joutsenia. Hanhiakin nähtiin. Mutta silti ei niin kovin keväistä, vielä.

Hirvaskankaan ABC:llä lounassalaatilla, ei-kannata-syödä-paljoa-kun-päästään-illalla-laivalle. Odotamme aiempien kokemusten perusteella kelpo buffetia – kerron sitten saatiinko sellainen.

Nyt dieselit jo ovat käynnissä, laiva hyrskyttää ja ankkurit on nostettu ja suuntaamme Itämerelle.

Laiva on Finnlines-yhtiön FinnLady. Elikkäs rahtilaivalla, tai oikeastaan ro-ro-aluksella, ollaan.

Kun aiemmin on näitä Euroopan automatkoja-talonvuokrausreissuja tehty, niin silloin jo käytettiin tätä reittiä tai laivareissutapaa. Silloin mentiin Travemündeen tai Lyypekkiin, nyt Rostockiin. Nämä risteilyt ovat aivan omanlaisensa maailma; laivan ruuma ja kannet ovat täynnä rekkoja ja kontteja, vähän matkailuautoja ja vähän tavisautoja. Ei yökerhoja, ei kymmeniä baaritiskejä, ei ostoskatuja, ei monia ravintoloita tai spa-osastoja. Mutta yksi ravintolasali, jossa jokaiselle ”ruokakunnalle” osoitetaan oma pöytä, jossa sitten koko laivamatkan aamiaiset, lounas ja päivälliset saa nauttia.

Kaikki palvelut sulkeutuvat yhdeltätoista, ei karaokea, ei kisastudioita tai mitään muutakaan. Matkustaminen on pääasia. 🙂 Sopii meille.

Torstaiaamuna klo 7 olemme Saksassa. En tiedä toimiiko netti merellä, joten jollei huomenna kuulu mitään niin tiedätte meidän olevan matkalla, merellä. Reissu on alkanut!

Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Valmiina

Nyt on pakattu, Elmerille sovittu catering-palvelu, talonvahdit järkätty, posti käännetty, äiti heipattu, laskut maksettu, Jäälissä käyty,  veroilmoitus postitettu, kampaajalla käyty, ripset ja kulmat kestovärjätty, jalkohoidosta nautittu, laivaliput tulostettu, haudalla käyty, passien kopiot otettu ja skannattu sähköposteihin, matkavakuutukset tarkistettu, auto huollettu, tankattu ja pesty, sisaren kanssa käytännön jutut selvitelty.

Paikoillanne, valmiina – aamulla startataan varhain.

Kaikki on valmiina lähteäksemme suurelle turneelle. Kauan olemme haaveilleet pääsevämme joskus ajelemaan keväiseen Keski-Eurooppaan ja Italiaan tietysti. Olemaan siellä vähän kauemmin kuin viikon pyrähdyksen …

Varasin talon jo viime keväänä, samalla viikolla kun vahvistus vuorotteluvapaan saamisesta tuli. Aikainen varaus merkitsi – paitsi tuntuvaa alennusta vuokrasta – myös sitä, että koko vuoden saattoi odottaa jotain hienoa (jota tosin on jo ollutkin monta kertaa, mutta tämä on GRANDE!) … Mutta monta kertaa, monesta syystä pitkin talvea, kevättä on tullut juttuja, joiden on pelännyt vievän tämän haaveen.

Noihin maisemiin ollaan lähdössä. …

Niin, onhan se ihana vielä nauttia tästä vapaudesta, mahdollisuudesta reissata toukokuussa… ensi keväänä sitä mahdollisuutta kun ei ole. Kävin sitten tänään kertomassa työpaikalla, että heinäkuun lopussa tavataan.  Olen valmiina palaamaan töihin. Esimies onnistuneesti ainakin esitti tyytyväistä. 🙂

Päätös ei ollut helppo, eikä itsestäänselvyys (toisin kuin esimerkiksi perhe ja muutamat työkaverit tuntuivat luulevan), mutta niin siinä nyt sitten kävi, että tämä yliopistonlehtori jatkaa duunissa. Ei ehkä viralliseen eläkeikään asti, mutta ainakin vielä vähän aikaa.

Miksikö?  Siitä varmasti kirjoittelen joskus toiste. Kunhan se kunnolla selkiintyy itsellenikään.

Vuorottelua on kolme kuukautta jäljellä, ja aloitan tämän lopun elämäni lähtemällä huomenna pehtoorini kanssa Italiaan!  Ci vediamo!

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Läksiäisiä vietetty

Mikä ihana ilta-aurinko!

Siitäkin huolimatta –  sanomattakin lienee selvää – että matkakuume on jo aika korkealla…

Vaikka Nuuskamuikkusta uudessa bannerissa* lainailenkin, en vielä soittele huuliharppua missään kovin kaukana …

Ihan kotosalla vielä ollaan. Mutta kyllä kodinhoitohuoneen tasoilla on jo paljon pakattavaa vaatetta ja tavaraa. Kun lähdetään autolla on niin mukavaa kun ei tarvi ihan grammalleen laskea, mitä ottaa mukaan ja mitä ei. Kun mennään vuokrataloon on väistämätöntä, että pakkaan mukaan muutamia keittiötarpeita: ilman muutamaa hyvää veistä, pippurimyllyä ja esiliinaa en lähde. Hyvä on: on siellä lähdössä ruutupöytäliina ja muutama kynttiläkin.

Ja sitten ihan oma lukunsa on osasto nimeltä ”konttori” tai studio tai whatever olkoonkaan. Läppäriä, laturia, kameraa, vara-akkuja, matkaoppaita, lukemista, karttoja, kiikarit, reppu, piuhoja , muistikirjoja, viinioppaita, lehtiä, kirjekuoria, jalustaa, kameralaukkua, iPod ja muutama DVD ja musiikkia ja …

Matkapapereita ja muuta tarpeellista laittelin valmiiksi myös nuorisolle, joka tulee lentäen Italiaan, siis perässämme, myöhemmin. Olivat tänään syömässä ja tytär oli käynyt hakemassa myös mummun mukaansa, ja vietimme sitten sellaista pre-äitienpäiväpäivällistä/läksiäisiä.

Pehtoori savusti ensimmäiset savusiiat tälle vuodelle. Omnom…  Eturuokana oli palsternakkapyrettä ja kotasavuporoa, eipä niissäkään valittamista.  Lantturieskat ja muut – kaappientyhjennys – lisukkeet kelpasivat. Luomulantut, luomujauhot, luomukananmunat,  – johan pelkästään sellaisista tarpeista leivotuilla rieskoilla olisi voinut vatsansa täyttää…. 😉

Kerroin perheelle, mihin päätökseen olen töihin menon kanssa tehnyt. Eivät pitäneet päätöstäni yllätyksenä.

Huomenna menen kustannuspaikalle kertomaan; saapa nähdä, ovatko siellä yllättyneitä. Ja voinenpa sitten asian täälläkin ”julkistaa” – ihan niin kuin suurenkin jutun. Heh. No toisaalta: on se minulle iso juttu. Ja kyllähän se siihenkin vaikuttaa, millaista tämä Temmattu-elämä vastaisuudessa on.

________

* Uudessa taustakuvassa (joka on otettu Montepulcianosta lähdettäessä kesällä 2010) viiniköynnösrivien päässä näkyy ruusut. Miksikö? Ruusut ovat houkuttimina; ne keräävät ötököitä ja viinille vaarallisia öttiäisiä – näin viiniköynnökset saavat olla rauhassa ja tuottaa hyvää ja tervettä satoa.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Kyllä se kevät on

Kevätkö? Kaipa se kuuluisi olla …  hieman uskottavuusongelmia tuon kevään tulon kanssa. Räntäsade ei riemastuta.

Rosmariini kyllä kukkii pian, kukinta taitaa jäädä näkemättä…

Oulun sää ei siis oikein ole kevättunnelmaa tuonut. Lintsasin lenkin, perustellen ties millä. Vesi/räntäsade ehkä paras perusteista.

Mutta kevätfiilis tuli ruoasta. Löysin pakastimesta kaksi kevätkananpoikaa, jotka joskus olin Stockan pakastealtaasta meille kiikuttanut. Itse asiassa otin ne sulamaan jo toissapäivänä, ja tänä aamuna maustoin ne. Ihan äärimmäisen helppo ja hieno ruoka. Molemmille oma tipu. Kaukana mistään broisku-eineestä.

Kevätkananpojat

1 kananpoika/aterioitsija

Tee valkosipulista, oliiviöljystä, runsaasta timjamihakkeluksesta ja suolasta tahna: laita kaikki aineet mortteliin ja survo sopivaksi. Hiero tahna kananpojan pintaan ja nahan alle. Laita muutama sitruunaviipale linnun sisälle, ehkä vähän timjamia mukaan. Anna maustua.

Laita kananpojat uunivuokaan, jossa on salottisipulia – ja ehkä muitakin juureksia (minulla ei tänään ollut). Lorauta oliiviöljyä pinnalle ennen uuniin laittoa. Uunin lämpötila n. 200 – 225 C. Puolisen tuntia, ehkä vähän yli.

Että oli hyvää.

Ja sitten viini? Mikä juhlatunnelma lieneekään kun raskin viinikaapin uumenista ottaa pullon Châteauneuf-du-Papen vuodelta 2007. Ja huom. blanc. Siis valkoviini, jollaisia Châteauneufista harvemmin on tarjolla. Kerran ennen meillä on ollut vastaava: veimme pullon mökille joku pääsiäinen ja suurin odotuksin sen korkkasimme. Ja pliisuhan se oli, pettymys kerrassaan. Mutta tämä Lazaret (talon punkku on meidän vakiojouluviini) oli ihan hurjan hyvää. Hemmetin hyvää, sanoisi yksi viinikerhomme jäsen, joka ilmoitti aamusella, että oli Hulluilta päiviltä saanut lentolipun Roomaan ja  tulee iloksemme piipahtamaan luonamme Umbriassa.

Mutta siis viinistä vielä: siinä tuoksui manteli ja hunaja. Hunajameloni? Se oli intensiivisen makuista, hapokkuus kohdillaan, syvyyttä ja monivivahteisuutta maussa. Ehkä vähän sellaista voisuutta kuin hyvissä chardonnayssa on. Mutta toisaalta ihan erilainen viini kuin mitä koskaan on maistettu.

Siispä räntäsateesta huolimatta ei mikään huono päivä tänäänkään. 🙂

 

Niitä näitä Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Puntaroidessa

Eilen kävin työpaikalla ”Tutkimuksen strategiapalaverissa”. Istuin reunassa, valmiina livahtamaan ulos juuri silloin, kun sille tuntuisi olevan tarvetta, viimeistään ennen kuutta kamerakurssille ehtiäkseni. Menin kokoushuoneeseen ajatuksella ”en sano mitään”. Niinhän minä menen aika moneen tilaisuuteen, harvoin onnistuen pitämään aikeeni. Melko hyvin eilen onnistuinkin. Ajattelin, että olen tilanteessa ”tarkkailija”; pistelen asioita ja puheenvuoroja vaakakuppeihin, joiden on tarkoitus määrittää suhteeni loppuelämääni tai ainakin muutamaan seuraavaan vuoteen ja nimenomaan siltä kannalta, olenko osa Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan henkilökuntaa ja millainen osa, millaisessa roolissa olen?

Katselen ja kuuntelen, opettajiani, entisiä oppilaitani, nyt kollegoitani, monet ystäviänikin. Mietin, mitä kaikkea on tapahtunut, päällimmäisenä pintaan kuitenkin koko ajan pulppuaa helpotus, joka eilen kohtasi… Ajatukset karkailevat …  huomaan, että jotain sentään on muuttunut, mutta aika vähän. Nyt töissä asiat alkavat yhä useammin Isolla Kirjaimella, rajaviivat ovat ehkä entistä selkeämpiä. Mietin, onko kanssakäyminen kovempaa kuin ennen vai olenko poissaollessani itse käynyt herkemmäksi, pehmeämmäksi, olenko haavoittuvampi sen jälkeen, mitä aikaa sitten tapahtui?

Yhtäkkiä muistan lukeneeni…

Monet haaveilevat oravanpyörän jättämisestä. Monet puhuvat siitä vuolain sanakääntein ja suuri kaiho mielessään, mutta hyvin harvat sen loppujen lopuksi toteuttavat. Miksi? Siksi, että astuessaan ulos vallitsevasta elämänmenosta, siitä mitä pidetään normaalina, ihminen astuu suureen yksinäisyyteen. Hän astuu maastoon, jossa ei ole tietä eikä polkua, ja tämä on pelottavaa. Siellä kulkiessaan hän kauhukseen näkee lohikäärmeen jälkiä, ja hän tietää joutuvansa tämän pedon kohtaamaan ennemmin tai myöhemmin.

Näin kirjoittaa Tommi Hellsten kirjassaan Elämän Paradoksit.

Mietin, etten minä näe ”lohikäärmeen jälkiä”, enkä pelkää sen kohtaamista. En pelkää joutuvani yksinäisyyteen… Mutta kieltämättä elämän paradokseja riittää. Kuuntelen keskustelua, katson asetelmia, mietin ryhmädynamiikkaa, sukupuolten, virkaikien, oppiarvojen, statementtien määrittelemää keskustelua. Yhtäkkiä hoksaan, että ”höpö, höpö, mikään ei ole muuttunut, ihan entisiä juttuja”, on vain opittu uusia ”liturgioita”. Yliopiston raju muutos vaatii kaikilta rajanvetoja, sanomisten tarkkuutta, oman selustan turvaamista.

Näitäkin mietin tänään. Enkä päätöstä ole varmaksi vielä sinetöinyt. Ennen kuin tiistaina astun (ajan tai istun auton kyydissä) laivaan (todellakin, me lähdemme laivalla Italian matkalle!!) olen luvannut päätöksen tehdä. Sen teko mietityttää, ahdistaa. Ei muu. On perjantai. Perjantai joka pitkästä aikaa tuntuu ansaitulta.

Civitavecchia – Rooman vanha satamakaupunki, heinäkuussa 2010.

 

Italia Niitä näitä

La vita è bella!

Kaunis elämä (La vita è bella)! Oletteko nähneet sen elokuvan? Sen pääosan esittäjä Roberto Benigni sai suorituksestaan Oscarin. Se on hieno elokuva. Vieläkin.

Kun ensimmäisen kerran (1997, ilmestymisvuonna)  istuin elokuvateatterissa ja näin sen,  kyynelkanavissani oli tulva, ehtymätön tulva. Katsoin elokuvan viime viikonloppuna, istuin lauantai-iltana yksin, punaviinilasi pöydällä, Festassamme ja katsoin elokuvan, – enkä vuodattanut kyyneltäkään.

Mutta tänään itkin; en edelleenkään tuon elokuvan takia. En, vaikka sekin liittyy asiaan, tavallaan. Tänään itkin ilosta, helpotuksesta; möykky, peikko, pelko, joka on vienyt matkaodotuksen riemun, on nyt pois. Nyt voin ryhtyä  iloitsemaan  kauniista elämästä ja valmistautumaan siihen, että pian pääsen tuohon kohtaan, jossa elokuvan perhekin on: Grande Piazza, Centro Storico di Arezzo.

Olen ollutkin siellä. Elokuussa 2007 olimme Toscanassa, Arezzossa, viikon, ja piazzalla toki viihvähdimme parikin kertaa.

Nyt lähdemme sinne lähelle. Lähdemme Umbriaan. Lähdemme tiistaina.  ”Täytyy nauttia matkalla olosta, eikä aina vain varrota perillepääsyä.” Minä jo oikeastaan olen matkalla. …. 🙂 😉 😀

Niitä näitä Oulu

Ei vielä oikein kevättä

Pirttipäivä pieniä puuhastellen, nämä päivät tuntuvat niiiiin pitkiltä.  Kituviikko tuntuu olevan ja odottelin sitten illansuuhun asti, että räntä- ja lumisade tokenisi, jotta voisin lähteä lenkille.
Kotoa lähtiessä aurinko pilkisti hieman, ajattelin että se on hyvä merkki, merkki keväästä.
Mutta ennenaikainen oli aatokseni…

Ei olleet jätskikitskat auki…

Toripolliisin takana oleva haamu kyllä tuntui vetävän väkeä puoleensa niin kuin joka kevät, ja syksy.

Pikisaaren rannassa oli vielä heikkoja jäitä. Ja sulaakin, jäätävän näköistä sulaa.

Minua paleli, rakeita ja räntää tuli ja sitten jouduin kyllä taas miettimään,
että säähän on vain pukeutumiskysymys.

Kun tämä paidaton, laulava lenkkeilijä, joka Oulun kevyenliikenteen väylillä on nähty jo monta vuotta,
tuli sitten myöhemmin minua vastaan, kysyin, etteikö palele?
Sanoi, että on tilastollisesti mahdotonta ja jatkoi kevyttä juoksuaan.
Hän lenkkeilee samalla varustuksella myös kunnon pakkasilla,
joten tuskin sitten tänäänkään paleli.

___________________________________________

Tämmöisen linkin löysin FB:sta:

http://vivas.fi/mahtavia-ja-uskomattomia-kuvia-maailmalta-pakko-katsoa/ 

Jukra! Ihan järjettömän hienoja maisemia, ilmiöitä ja kuvia.

Niitä näitä

Hyvän mielen haaste

Sain haasteen, hyvän mielen haasteen. Blogissaan sisareni haastoi minut. Haaste kuuluu näin: ”Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa. Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle.”

Minä jätän avoimeksi: jokainen voi halutessaan tähän haasteeseen vastata… En käynyt listaamaan, tuo tuollainen tajunnanvirta tästä tuli….

 

Hyvä mieli on tehty hyvistä yöunista, takkatulesta pakkasiltana, sateen jälkeisen kesäaamun kosteasta, mutta raikkaasta tuulesta.

Hyvä mieli on merenrannalla ja tunturissa, hyvä mieli on liikkuessa, kävellessä.

Tuoksu tuo usein hyvän mielen, muiston. Muistoista tulee hyvä mieli. Tulee ainakin monista muistoista, ei kaikista.

 

Hyvä mieli tulee kun saa tehdyksi jotain mikä pitikin; hyvän tekemisestä tulee vielä parempi mieli.

Joskus hyvä mieli on kun saa olla yksin, useinmiten hyvä mieli kyllä tulee sanoista, joten hyvä mieli tulee muilta.

Useimmiten silloin kun ei kovin kovasti ajattele mitään, on hyvä mieli.

 

Hyvä mieli on onnellisuuden diminutiivi. Tiedättehän poika – poikanen, kirja – kirjanen, onnellisuus – hyvä mieli.

Onnellisuus on sunnuntai ja hyvä mieli on arki. Ja arkihan on hyvä.

 

Jotenkin näin se minusta menee.

Tuntuuko teistä joskus, että kohtalo puuttuu peliin, auttaa tekemään ratkaisuja?

Minusta tuntuu, – juuri nyt tuntuu siltä.