Herään väsyneenä, tuntuu melkein fyysinen kipu, kun niin nukuttaa, – eihän kello ole kuuttakaan, eikä se edes vielä soinut, kunhan vain nousen. Suihkussa jo unohdan, virkistyn.
Aamiaisella hemmotellen itseäni syön vaaleaa leipää, paksut viipaleet juustoa, jukurttia kulhollisen ja sillä varjolla, ettei ole marjoja sulamassa, huljuttelen sekaan müsliä – reilusti. Ison mukillisen kahvia nautin samalla kun teen evässalaatin.
Jo matkalla töihin olen kovin omissa ajatuksissani, ja huomaan, kuinka helppoa onkaan uppoutua uuteen kirjaan: ”Lapsi matkalla maailmaan. Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään”. Sitä lukiessa, muka esitelmää valmistellessa, tulee mieleen, että jos sittenkin kollegan kanssa yhdistettäisiin tutkimusteemat. Miksen voisikin vaihtaa muuttoliikkeen syntymään? Historiallista demografiaahan sekin on…
Aamupäivällä pistän huoneen oven hiljalleen kiinni, uppoudun aineistojen hakemiseen… jossain välissä tyttäreltä tulee tekstari: iso G ”on seinä”. Tuntuu hassulta, että se on tyär, joka sellaista viesteilee, yleensä vastaavia tulee opiskelijoilta; gradun tekohan ei ole mikään läpihuutojuttu, eikä se ilman – edes pientä – tuskaa taida keneltäkään sujua. Samalla mietin, miksei pojalta tule viestiä: näillä liukkailla, tähän aikaan vuodesta kuorkkuripojan äiti on koko ajan vähän varppeillaan, ja jos tekstariin ei jotensakin pian tule vastausta, alkaa huoli kasvaa… Mutta pian, taas, olen 1800-luvun maailmassa ja palaudun tälle vuosituhannelle vain muutaman opiskelijan piipahtaessa: yhdessä kiroamme AHOTin, tai siis sen kaavakkeen ja sitten taas jatkan lukemista ja tietokannoissa surffaamista.
Eväiden jälkeen on tutkimusseminaarin vuoro. Mennessä vilkaisen peiliin; mihin se vielä eilen ollut hiusten kiilto on kadonnut, ja miksen ole – muka – ehtinyt ulkoilemaan, olen harmaa kasvoiltanikin. Mutta ei auta, eteenpäin.
Kuuntelen tutkijatohtorin oppinutta alustusta, mietin vielä oman artikkelini tutkimusongelman asettamista, mietin ketä ja millä perusteella tutkimusryhmäämme voisi kuulua, annan historian viedä, ja hoksaan, että ympärillä on parikymmentä muuta ihan yhtä hurahtanutta. Näinä hetkinä tiedän, miksi en sittenkään jättänyt akateemista maailmaa.
Lähden töistä hyvissä ajoin: onhan minun ehdittävä kirjoittaa blogi! ja valmistauduttuva iltaan… Jo 1700-luvun alussa Valtimolla tiedettiin, miten tänään käyttäydytään… 🙂
Kerron huomenna, miten paini sujui, miten veisata völlötettiin.
Levollista römppää kaikille!