Vesisadetihkua, mustaa, pimeää, varjoisia uutisia, surullisia kuulumisia, pienesti alakuloa, mutta suhteellisen paljon infoamista (muiden ja omaa), seminaaria, palaveria ja hopsailuja, jotta ei ehtinyt juuri miettiä kovin syntyjä syviä. Ja onhan se jotenkin hienoa nähdä että tulosneuvotteluissakin hopsailu ja opintojenohjaus on nyt aukikirjoitettu tärkeä tehtävä yliopistossa. Onkin parikymmentä vuotta saanut melkoisesti puolustella tekemäänsä ”holhousta, paapomista, ilmanaikuista infoilua, omaeopeilua ja opiskelijoiden terapointia”, joilla kaikilla nimillä opinto-ohjausta ja opiskelijoiden jeesausta on nimitelty ja samaan hengenvetoon on todettu, että ”osattiinhan mekin opiskella ilman mitään ohjausta”. Siihen aina vastaan, että iso osa ”meistä” keskeytti jo alempaan tutkintoon tai suoritti opintojaan 10 vuotta. Eikä silloin opintojen rakenne ja säädökset koko ajan muuttuneet niin kuin nyt tekevät! Eikä järjestelmät.
Ja nyt opintojenohjausta jo edellytetään yksiköiltä. Se työ nähdään nyt [vasta nyt] ”tuottavana”, joten yhtäkkiä siitä onkin tullut ”salonkikelpoista” ja kannustettavaa. Ei sen tekemiseksi vieläkään juuri resursseja irroteta, mutta ei sitä enää huononakaan pidetä. Eikä opiskelijat ole koskaan sitä huonona pitäneetkään, mistä sain tänään taas pitkästä aikaa ihanan muistutuksen: publiikkipäivänä yksi ”pitkän linjan” opiskelija, iloinen nuori nainen, kaksivuotiaan tytön äiti, kävi tyttärensä kanssa luonani ”näyttäytymässä” ja maisterissuklaarasian tuomassa. Publiikkipäivän piipahdukset [ilman suklaalahjuksiakin :)] lämmittävät kovasti ja muistuttavat jatkamaan omaopeilua ja opiskelijakontakteja, muistuttavat ja lämmittävät paljon enemmän kuin mitkään tiedekunnan tulosneuvotteluissa ylöspannut liturgiat.
Sitä paitsi oli tänään hyviäkin puheluja, sposteja,tapaamisia ja kuulumisia.
Paistaa se marraskuussakin aurinko.