Merenrannassa vielä näkyy, oikeastaan tuntuu, yön hämäryys vaikka aurinko on jo nousemassa. Taivas sinisillä pastellinsävyillä vedelty, ilma ei ole enää leppeä ja mietin, miksi olen taas näin halvatun aikaisin liikkeellä.
Ja siellä se nainen koiransa kanssa on. Hän on varmastikin kotoisin jostain etelästä, kaukaa, ei huntua, ei huivia, ei pitkää hametta, mutta hän näyttää arabilta. Hän on hyvin kaunis, vähän pyöreä, mutta hyväryhtinen, ei runsas, vaan merkillisesti voimakkaan näköinen, – väistämättä ajattelen, että hän on uljaan näköinen.
Koskaan en ole nähnyt häntä kunnolla kasvoista, vain hänen tummat hiuksensa ja profiilin. Olen nähnyt hänet usein, juuri näillä aamuvarhaisilla lenkeillä ja hän on aina samassa paikassa katsomassa merelle. Mukanaan naisella on musta samojedilta näyttävä koira, joka katsoo aina pois mereltä, ikäänkuin varmistaakseen selustaa.
Kummallisesti tämän parivaljakon nähdessä tulee aina sellainen vähän pelottava olo… siinä on jotain elokuvamaista, sitä ajattelee että kohta tapahtuu jotain pahaa.
Tänään nainen kääntyi kohti paljon ennen kuin olin kohdallakaan, ja hän hymyili koko valkoisella hammasrivillään, hänen tummat silmänsäkin hyvmyilivät ja hän sanoi iloisesti, selkeällä suomen kielellä ”huomenta”. Hämmästykseltäni ymmärsin sentään vastata. Mutta kummallinen tunne jäi tänäänkin. Ehkä se johtui siitä, että oli vielä niin varhaista.
Ehdin käydä saunassa ja laittaa Festaan huippuaamiaisen ennen kuin pehtoori heräsi. Pekonia, munia, maalaisleipää, kinkkua, tuoremehua, kurkkua, vesimelonia ja hilloja, Viskaalin jukurtteja, mysliä, tummapaahtoista kahvia ja keitettyä vaahdotettua kahvimaitoa, croissantteja, kirsikkahilloa. Ihan kuin oltaisiin ulkomailla, sanoi pehtoori ja oli hyvillään.
Runsas aamiainen, brunssi, olikin tarpeen sillä nuoret tulivat vasta myöhään iltapäivällä syömään. Nuoripari oli ollut juhlimassa ja tytär iltapäivällä pelaamassa tennistä, joten söimme poikkeuksellisen myöhään. Ja oli niin mukava, kun Juniorilla ei ollut kiire Kajaaniin, ehdittin rauhassa syödä, olla. Ja jossain takaraivossani vai ehkä sydämessä tai aivoissa, vai ehkä sittenkin mielessä… viivähtää ajatus, noinko aikuisia nuo meidän pennut jo on?
Vielä riitti kasviskuormasta kokeiltavaa. Komeista pyöreistä kesäkurpitsoista tein hauskan lisäkkeen.
Leikkasin niistä hatun irti ja koversin sisuksen jätskipallokauhalla. Kuullottelin pannulla valkosipuleita, sipulia, kesäkurpitsan sisukset, lisäsin punaisen pestopurkin loput, aurinkokuivattuja tomaatteja, hain takapihalta yrttilaatikoista basilikaa ja silopersiljaa. Aamulta jääneistä pekoniviipaleista tein hakkelusta, lisäsin vielä raejuustoa ja vähän pecorinoraastetta. Annoin hetken hautua ja sitten täytin kurpitsat mössöllä, pinnalle mozzarellaa ja pistin uuniin pariksikymmeneksi minuutiksi.
Ystävältä saadulla ohjeella, joka meillä kulkee nimellä Hannen kukkakaali, tuli tehtyä toinen hyvä lisuke.
2 pkt herkkusieniä
oliiviöljyä
2 sipulia
2 valkosipulin kynttä
4 rkl persiljaa
suolaa
mustapippuria
pieni kukkakaali
4 – 5 rkl voita
1 rkl basilikaa
3 rkl korppujauhoja
parmesaanijuustoa
Hauduta sipulit, lisää sienet, mausteet. Paloittele ja keitä kukkakaali.
Sulata voi ja sekoita siihen basilika ja korppujauhot, kaada kukkakaalin päälle.
Yhdistä sienet ja kukkakaaliseos, ripottele pinnalle parmesaania.
Pehtoori grillasi agnus-härkää, jolle en tehnyt mitään kastiketta, nokare rakuunavoita riitti.
Jaksoimme vielä kahvin kanssa palaset (Juniori ehkä useammankin) Kaiserschmarrenia (itävaltalainen pannari, kannattaa kokeilla, jollet vielä ole) mutta nyt on melkein vaikea istua, kun on niin kylläinen.
Sunnuntai on kestänyt iltaan asti… 😉