Tiukka patikka Kiilopäälle!
(tahtois olla tuolla nytkin)
klikkaamalla kuvat suurenevat
Huomaa kuvan oikean alanurkan päivämäärä: siis 19 vuotta sitten! Juniori 2½ v. ja tyär pian neljä. Viimeinen kotiäitisyksyni. (Tuolla samaisella mökkireissulla sattui muuten aika dramaattinen juttu, joka vei Ivalon terveyskeskukseenkin… kerron joskus….)
Tässä on jo löytynyt Rölli-peikon eväskätkö…
Enhän minä voi unohtaa sitä tunnetta, mikä itsellä oli kun oli 19 tai 21 tai 23 ja mietti, mikä minusta tulee isona. Mietti, eikä todellakaan tiennyt. 25-vuotiaana maisterina alkoi hiljalleen tajuta, että ehkä tällä historialla voi leipänsä tienata…Päällimmäinen tunne oli kuitenkin yleinen epätietoisuus, tiedon ja tunteen jäsentymättömyys, pelko ja palo! Takana surkeahko koulumenestys, mutta kuitenkin ihmeen kaupalla olin yliopistossa, ja valmistunut, liki ennätysnopeasti … ja se tuntui hyvälle …Hajanaisia muistoja, muistoja kohtuullisen tiiviistäkin opiskelusta, jonka ohessa tein melkein koko ajan töitäkin… Mutta kun se oli oma juttu jo silloin. Siis se historia. Tämän kaiken koetan muistaa, kun katselen kuuntelen meidän mutikaisten elämänmenoa. Ja kuinka nämä kaksi lasta taas ovatkaan niin erilaisia!
Juniori haki heinäkuussa intistä päästyään töitä ihan tosissaan. Kiersi suunnilleen kaikki Oulun alueen kuljetusfirmat, kirjoitteli rekry-sivuille halukkuuttaan kuorkkuri-kuskiksi ja kävi työkkärissä ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi, ilmoitti yhdelle sun toiselle, että ”alan vaikka roskakuskiksi, kuhan ois hommia”. (asenne kohillaan :)). Kävi yrittämässä sorakuskiksi, kävi muutaman haastattelun, mutta ei pelittänyt, kunnes sitten suunnilleen kuukausi sitten sai paikan pullakuskina.
Nyt meidän kuopus, jota koko perhe on vuosikaudet koettanut suurella vaivalla herätellä kouluun, herää arkisin suunnilleen siihen aikaan kuin ennen pisti nukkumaan (= klo 3 aamuyöllä) ja lähtee viemään leipää ja pullaa Tornion tai Raahen kouluihin ja kauppoihin. Eikä ole pojalla kiirettä mihinkään opinahjoon. Miksipä olisi? Jos rekkamiehenä viihtyy, elämämeno on mallillaan ja elantonsa tienaa, niin mikäs siinä…
Ja samaan aikaan toisaalla… sisarensa kipuilee gradun aiheen valinnan kanssa. Turhaan kipuilee… hanskaisi kyllä kaikki vaihtoehdot, mitä tyrkyllä on. Ja tänäänpä sitten saikin tiedon, että pääsi tekemään, mitä halusi. Sehän jo kantaa enemmän kuin puolet. Tehdä mitä haluaa, osaa, tahtoo. Sehän se on tärkeintä: olla patikalla kohti määränpäätä. Vaikkei ehkä vielä ihan tarkkaan tiedäkään, mikä se päämäärä on.
Viisaita taas kirjoitat. Onpa muuten yli-lutuisia kuvia teidän mutikaisista! Varsinkin tuo eväidensyöntikuva. Mahtavia ysärivaatteita lapsilla, kohta nuo sävyt ovat taas muotia (ja osaksi kai ovatkin jo)….
Ja huom, tyttären vaaleanpunainen tikattu kassi, joka on pöydällä. Nukkuikin sen kanssa noina aikoina. Ei-niin-järin-prinsessainen lapsi oli liki koomisen näköinen vaaleanpunaisen käsilaukkunsa kanssa.
Onneksi noita lutuisia kuvia on albumitolkulla 🙂