Olen kyllästynyt ottamiini kuviin. Otan aina samanlaisia kuvia: maisemia, makrokuvia kukista tms., ruokaa ja sitten erilaisia ”tekstuureja”. Pintoja siis: kiviseinää, nurmea, ikkunarivejä, mosaiikkeja, — siis jotain pintaa. Ja sitten ikkunoita ja ovia. Kirkkojen ovia, vanhoja ikkunoita Lapista tai suurkaupungeista. Mutta aina vain ovia ja ikkunoita. ”Dokumentaarisia kuvia” myös – siis sellaisia, joilla haluan täällä blogissa tai omissa muistoissa, kuvakansioissa tallentaa jotain todellisuudesta: joku tapahtuma, vaate tai näkemäni juttu. Ei ikinä mitään muuta. Ei rajuja rajauksia, ei jännittäviä kuvakulmia, ei tuokiokuvia, ei ihmisiä työssään, ei hienoja teemoja —. Olen kyllästynyt kuviini.
Tämä kyllästyneisyys iski voimalla vastaan kun ryhdyin hakemaan kuvia nettidigikurssin viimeistä luentoa varten. Tehtävänanto kuuluu näin: ”Lataa työkansioon 5–10 ottamaasi kuvaa. Aihe vapaa. Osa kuvista voisi muodostaa kokonaisuuden, mutta se ei ole välttämätöntä. Tavoitteena on tukea yhteisellä keskustelulla jokaisen oman mieliaiheen moniulotteista tavoittamista.” Ensin ajattelen: ”Jei, mikä hieno tehtävä. Saan laittaa omimpia kuviani, parhaimpia kuviani… sellaisia, joita minulla on tämän blogin galleriassa… ainoa ongelma tulee olemaan, miten onnistun valitsemaan vain viisi (tai korkeintaan kymmenen).” Ja alan selata kuvakansioitani. Kaikki samanlaisia. Kaikki ottamani kuvat ovat samanlaisia! Hyvä on, niitä on Lapista ja Umbriasta, töistä ja kotoa, talvella ja keväällä, mutta kaikki ovat samanlaisia!
Olisi uudistuttava. Olisi lähdettävä pois omalta mukavuusalueelta. Olisi asetettava itselle joku haaste.
Aamulla lenkille lähtiessä tämä ”kuvaamisen tuska” ei vielä ollut kovin voimallinen. Niinpä sitten kuvat ovatkin kovin entisen kaltaisia. Teema minulla kuitenkin oli mielessä: kesän varjo. Tänään on ollut ihana takakesän päivä (vrt. takatalvi). Lämmin, aurinkoinen, tuulinen, mutta mukavasti tuulinen. Sateista ei tietoakaan. Ulkoa ei malttaisi sisälle tullakaan.
Meillä oli kovin kesäistä ruokaakin. Molemmat lapset syömässä, höpöttämässä. Yleinen toivomus oli, että vähän ja kevyttä ruokaa. Hyvin onnistuin jälkkäriin asti. Mutta sitten unohtui keveys: Tarte Tatin. En ole ennen tehnyt. Olisi kannattanut!! Torstaina – kunhan kolumnini julkaistaan – pistän tarinan ja ohjeenkin tänne. Ihan mielettömän hyvää oli!
Kesän varjo
— pihakivien väliin on kasvanut kauniisti sammalta
(Kuvat suurenevat klikkaamalla. Ehdottomasti kannattaa.)
Tämä se vain jaksaa kukkia!
Autotallin takana alppiruusussakin jo ruska aluillaan…
Silloin kun 60-luvulla tästä kuljin takana häämöttävään kansakouluun (meidän luokka oli tuossa kuvan keskellä ovat vihreän pensaan takana), ei ollut kevyen liikenteen väylää, eikä näitä kauniita puurivejä.
Meri-Toppilassa aidan raosta ruska puskee kuin lieskat.
Tämän kävelytien päässä, koivujen takana, taustalla näkyvän siilon edessä olevassa kerrostalossa
me asuttiin remontin alta pois heinä-elokuuussa 2004. Kokemus sekin!
Tällä koivulla ruska vain helmoissa… Mitenhän se noin vaihtaa väriä?
Metsässä jo tuoksui syksy, ei häivähdystäkään kesästä. Metsään on tullut jo syys…
Ja tässä Tarte Tatin!
Hieno kuvasarja, joista ensimmäinen laattasammalkuva on pysäyttävä. Metsäpolkukuva on myös erityisen onnistunut, valo-varjokontrastin toimivaksi saaminen ei ole helppoa, hyvä hyvä!
Kiitos, kiitos, Pasi. Pitkät varjot innostavat kokeilemaan. 🙂 Uudistumisyrityksestä huolimatta, tai sen takia, tai ehkä syksyn takia, näitä varjokuvia taitaa olla tulossa lisääkin.
Tervehdys Laplands universitystä; älä kyllästy kuviisi! I´ll be back (one of these days).
t. Björk
Björk? Emeritus Lapin yliopistossa? Ilo kuulla että olet palaamassa. Benvenuto!