Olen puhunut ja olen kuunnellut. Enimmäkseen. Aamulla tosin tarkastin muutaman tentin, luin muutaman apurahahakemuksen. Olen pohtinut tovin, ja sitten olen vain puhunut ja kuunnellut. Eikä siitä saa suorituspisteitä. Ei näkyvää jälkeä.
Aamulla olisi kerrankin nukuttanut. Olisin voinut nukkua sen tarvitsemani kahdeksan tuntia, mutta ei auttanut. Oli noustava.
Siksikin meni eilen myöhään, kun luin loppuun sen Aarne Kinnusen elämäkerran. Se paljastuikin kummalliseksi kirjaksi, kummallinen mies. Miksi pitää kirjassa olla ilkeä? Miksi hän muistelmissaan naljailee kollegoilleen ja niille ihmisille joiden uran kanssa hänen omansa on tangeerannut, hyvässä ja pahassa. Paikoin kirja kävi niin sekavaksi, että ihmettelin ettei kustantaja ollut tehnyt mitään muuta kuin julkaissut vanhan, kummallisesti ilkeän, ilmeisen riitaisen miehen jutut. Ja sitten välissä ihan loistavaa, viiltävän kaunista analyysiä suomalaisesta korkeakouluelämästä ja yliopistojen arjesta ja sen muutoksista.
Seuraavaksi haluan lukea jotain sellaista hömppää kuin tätä ennen oli Maeven Binchyn (joka vastikään kuoli verraten nuorena, RIP) ”Koko kujan kasvatti”. Taattua lämminhenkistä tarinointia, oikein kertomakirjallisuutta. Tosiasia alkaa kuitenkin olla se, että kaunokirjallisuus saa taas vähäksi aikaa väistyä …
______________________________________________________
Etsin kuvia tuohon sivupalkkiin… (kaksoisklikkaamalla aukenevat isommiksi)
Ja yhtäkkiä tiedän miltä tämä kelo tuoksuu,
tiedän miltä sen vieressä kuulostaa,
tiedän miltä se tuntuu.
Tiedän, että haluaisin olla sen vieressä nyt.
