Taiteellisen vaikutelman saavuttamiseksi, blogini ylenpalttisen kuvadokumentaation runsaannuttamiseksi laittelen vielä viikonlopulta tähän otoksia.
Klikkaa hdr-kuva isommaksi…
Miksi noin korulauseiseksi heittäydyn? Se on tarttunut. Sujuvasanainen kollegani arvosteli/arvotti/arvioi viime aikaista toimintaani töissä ja ilmaisi asiansa varsin mainioin sanakääntein, – kuten hänelle ominaista on. Evästellessämme hän pohti, monisanaisesti ja kiistämättä vallan eläväisesti, aamulla koko työ- ja meidän opiskelijayhteisölle lähettämiäni (info)kirjeitä, ja sanoi, että empiria ei oikein osoita, että olisin uuden ”mää oon täälä vaa töisä” -asenteeni kanssa yhtään edennyt. Ehkä tätä kollegan argumentointia tukee myös se, että noiden kirjeiden jälkeen sain melkoisen yhteydenottotulvan, joissa eräässäkin spostissa kiiteltiin äidillisestä holhoamisesta, toisessa todettiin että olen yhtä monisanainen kuin ennenkin ja kolmannessa opiskelija kirjoitti ”hyvästi huoleton hopsiton elämä”.
Mutta siis noista kuvista piti kirjoittamani, niitä lisäämäni… digikuvallisen osaamisen osoittamiseksi, heh!
Tässä on kuvapari, ei sinänsä kovin kummoinen, mutta niissä on se juju, että vasemmanpuoleinen on otettu valkotasapainon automatiikalla (AWB) ja oikeanpuoleinen hehkulamppu-asetuksella. Siis: jos haluaa ulkona todellisuutta sinisempiä kuvia kannattaa asetukseksi valita hehkulamppu-symboli.
Piispanletto-nimestä kysyin esimieheltä, nimistötutkija kun hän on, ja hän pohti, että ei ole mahdotonta, että se juontuisi jo keskiajalta. Piispan kymmenyksiä maksettiin tästä apajasta saaduilla lohilla tai piispallinen pyyntipaikka olisi ollut tässä merenrannan edustalla.
Tässä kohta koko talonseinustan peittävästä orvokkikivikosta samalla idealla kuvapari. (suurenevat klikkaamalla)
No nyt sitten kun on tullut jutut Yliopistoelämää ja valokuvaus ja historia -kategoriaankin, niin pitäisikö vielä kirjoitella yksi ruokaohjekin.
Pehtoori pääsi tänään pois sairaalasta, kävelee ja kohtuullisella kipulääkityksellä pärjää jo aika hyvin, mutta nälkäinen oli iltapäivällä hänet hakiessani. Ja nälkäinen olin minäkin. Aamuviideltä kun olin herännyt, merkitsi se, että aamiaisella ja surkeahkoilla eväillä ei puhettakaan mistään ”illallisesta”, ei jaksa odottaa, syödään heti. Pastakattila tulelle ja tekeille nopein kastike, minkä keksin.
Ensimmäisessä keittokirjassani (Riemusta ruuanlaittoon) on ohje nimeltä
Pastakastike kylmäsavulohesta (s. 46)
1 – 2 rkl öljyä
2 valkosipulin kynttä
2 rkl kuivattua persiljaa
kylmäsavulohta
1 prk herkkusieniviipaleita
2 rkl vehnäjauhoja
herkkusienten liemi
2 – 4 dl kevytkermaa
Öljyyn valkosipuli, persilja, sitten lohi ja sienet. Suurusta jauhoilla. Nesteeksi sienten liemi ja kermaa sopivasti. Varsinkin vihreän pinaattitagliatellen kanssa herkkua.
Tuota simppeliä kastiketta meillä on tehty pari vuosikymmentä. Silloin kun tuo jo klassikko kastike meidän keittiöön rantautui, ei Suomesta tainnut tuoreita herkkusieniä vielä saadakaan, saatikka mitään Creme Bonjour Culinairea. Tuo vanhakin ohje on edelleen hyvä, mutta tuore, jauhosuurustamaton versio oli tänään meille kahdelle ehkä parempi.
4 rkl oliiviöljyä
2 valkosipulinkynttä murskattuna
1 pkt tuoreita herkkusieniä viipaloituna
pala kylmäsavulohta
2 rkl Creme Bonjour Culinairea (valkosipuli-yrtit)
2 dl ruokakermaa
sileälehtistä persiljaa
Kuumenna oliiviöljy, lisää joukkoon murskatut valkosipulinkynnet, sitten sienet.
Kun sienet ovat pehmenneet, lisää lohikuutiot. Kuumenna.
Lisää lopuksi kermat ja persilja. Keitä kokoon ja tarjoile pastan seurana.
Buon appetito!