Aamuisin on viileää, kastetta melkein niin paljon, että voisi luulla yöllä sataneen, eikä aurinko kovin korkealle enää nouse.
Meri-Toppilanrannassa tuli eilen oltua riittämiin, joten päätinkin pitkästä aikaa lähteä Rajahautaan, pyörällä sinne ja sieltä luontopoltua pitkin Piispanlettoon. En ole käynyt vuosiin. Mikä lie tänään sai sinne lähtemään? Ehkä aamulla Katrin kanssa käyty kommenttikeskustelu vei lapsuuden maisemiin… Tosiasiahan on se, että minä asun edelleen lapsuudenmaisemissa. Tällä meidän tontilla oli 60-luvulla niitty, jossa kävimme kavereiden kanssa lennättelemässä leijoja, tai siis yrittämässä lennättää, ei siitä koskaan mitään tullut. Haaparannasta oli ostettu puna-valkoinen hieno kangasleija, mutta ei vaan saatu sitä pysymään ilmassa.
Niin siis… olen asunut lähes koko elämäni tässä kilometrin säteellä. Kun olin yhdentoista muutettiin tuosta lähellä olevan vaaleansinisen pallukan kohdalta tuohon toisen vaaleansinisen pallukan kohdalle. Sieltä lähdin abiturienttikeväänä ja muutin takaisin ensimmäisen vaaleansinisen palleron kohdalle. Ja sieltä sitten pehtoorin kanssa kimppaan ja Toivoniemeen. Siellä asuimme reilun puolenkymmentä vuotta, tehtiin tämä talo ja helmikuun ekasta 1987 on tässä oltu ja pysytty.
Sininen kolmio on Rajahauta, sinne siis ensin pyöräilin ja sitten kävelin tuon lenkuran merenrantaan ja takaisin.
Tänään siis lenkillä Piispanlettoon (pitääkin kysyä huomenna esimieheltä mistä nimi tulee…). Pentuna sinne mentiin suoraan pitäjänrajalta merelle päin. Käytiin ensin raja-Arinasta ostamassa hopeatoffeeta tai sitten vähän isompana sippi-Bostonia ja mentiin pyörillä kapoista polkua pitkin merenrantaan retkelle tai kokemaan ne ensimmäiset pahanmakuiset, pyörryttävät ”sauhut”. Ei silloin ollut Piispanletossa lintutorneja, nuotiopaikkoja, pitkospuita.
Tänään siellä tuoksui meri, laineet liplattivat rantaan. Oli loppukesän hieno aamu. Kuvatessa kokeilin taas uusia niksejä, ehkäpä palaan niihin huomenissa, tiistaina viimeistään.
Muutoin on ollut kaikenmoisen järjestelyn ja touhuamisen päivä ja illansuussa olivat nuoret syömässä. Esikoinen toi kaverinsakin. Ja ihan hulvatonta hekottomista, jotenkin uupunutta nauramista, ja paljon hyvää ruokaa. Sellainen mini-kalaasimenu. Maistuihan tuo nuorillekin, ja pakkasin molemmille ”kotipakettiin” ruokia. Parasta että kävivät, tuntuu ettei oltu pitkään aikaan kunnolla nähtykään. Nyt on kuulumiset päivitetty. Hyvä juttu.
Hauskoja muistoja lapsuusmaisemista! Etpä tosiaan kovin kauas ole lentänyt kotipesästä. Muistan, kun muutin landelta (en kovin kaukaa) Ouluun opiskelemaan ja ihmettelin muutaman muun muualta muuttaneen kanssa, miten on mahdollista, että joku on asunut koko elämänsä samassa kaupungissa. Että jollekin kaikki nämä minulle uudet arjen ympyrät ovat läpikotaisin tuttuja ja jopa ihan kyllästyttäviä. Se tuntui kummalta silloin, enää ei niinkään 🙂
Minä olen tosiaan juurtunut näille huudeille. Ja minulle taas on ollut ihmettelemistä kun jotkut /haluavat/jaksavat/ovat olleet pakotettuja muuttamaan kymmeniäkin kertoja elämässään. Kukin tyylillään.
Aurinkoista viikkoa Kuopioon!