– Me tässä miehisesti puhuttiin poikuuden menettämisestä, eli hyvin armeijan tapaista, kylläkin vaan kiinnitettiin termeihin huomiota. Ja sinä kun osaat tämän äidinkielen kieliopin niin hyvin, nii jos nainen voi kuolla neitsyeenä ja miehestä puhutaan poikuuden menettäjänä, niin minä se kuolee, jos ei ole menettänyt poikuuttaan ja neitsyt sanaa ei voi käyttää? Eli kuoleeko se poikueena? 😀 toivottavasti ymmärsit kun tämä on minun ja autosotamies P:n polttava puheenaihe.
– Poikueena? No ehkä ei. Jos vaikka poikasena? (tällaisiako te siellä kesken palvelusta mietitte?)
– Poikasena on hyvä.
Tämmöinen jotensakin ikimuistoinen tekstarikeskustelu käytiin pojan kanssa nyt keväällä, maaliskuun seitsemäntenä klo 14.06. Olin tikahtua kun tämän viestin sain… 😀
Onhan tässä vuoden aikana kaikenmoista muutakin ikimuistoista koettu ja kuultu. Mutta nyt: ohi on 362.
Kuopion pataljoonan Kainuun Prikaatin huoltokomppaniasta on tänään reserviin astunut korpraali TS, jonka kurssitodistuksessa oli jotensakin yhtä paljon, itse asiassa vielä monta enemmän, vitosia kuin lukion päästötodistuksessa. Sillä erotuksella vain, että armeijassa arvosteluasteikko ei ole koulun (4–10) vaan keskiasteen ja yliopistoasteen mukainen (0-5). Ja mikä parasta: nyt on pojalla pese-kortti (= rekkakortti) ja ammattipätevyys hankittuna, bonuksena vaarallisten aineiden kuljetusoikeus ja trukkikortti. Ja vielä ensiapukurssitus …
Ja sukat. Sotilaskotiliiton 90-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki kotiutetut saivat sukat. Helena oli meidän juniorille sukat kutonut.
Sotilaskotistipendinkin ”rehdistä asemiespalveluksesta” poika oli yksikkönsä ainoana pokannut. Sellainen armeijan hymypoika-palkinto, ymmärtääkseni.
Jo oli poika mellevänä kun kotiin tuli iltapäivällä syömään. Oltiin pehtoorin kanssa tehty kaikkea Juniorille maistuvaa, runsaanmanlaisesti. 😀 Ja maistuihan se.
Auton takalasiin liimattujen tarrojen ja ensimmäistä kertaa esillä olleen tuntolevyn (ei saa normaalisti olla näkösällä) lisäksi uutta oli pojan helpottunut olo.
Olihan se meistäkin erinomaisen hyvä, että pystyi asevelvollisuuden suorittamaan – vaikka toinen leikattu, ja toinen leikkausta odottava, polvi huolta ja kipuilua aiheuttivatkin. Kantin uskoin pojalla kyllä kestävänkin, mutta fysiikan kanssa oli huolta eräänkin kerran.
Ohi on 362. Ainoa mikä siinä aiheuttaa minulle pientä kaiherrusta on, että vuosi on kulunut myös minulla – – – vuorottelusta enää kaksi viikkoa jäljellä. Samaan tahtiin aamuja laskettiin Juniorin kanssa: poika toivoi niiden nopeaa kulumista, minä en niinkään.
Hei pitkästä aikaa! Kyllä kelpaa vanhempien olla ylpeitä pojastaan! Uskomatonta, että vuosi on taas vierinyt, ja sinullakin alkaa taas työnsara. Nauti nyt kunnolla viimeisistä vapaaviikoista, älä vielä ala ”töhertää” työjuttuja 🙂
Hei Kaari3, kyllä kovin helpottuneita ja iloisia pojan puolesta ollaan. Ja omastakin puolestamme. 🙂
Pojan mielestä pitkä palvelusvuosi ei mennyt niin nopeasti, minusta lyhyt vuorotteluvuosi hujahti.
En töhertele työjuttuja, hiljalleen olen ruvennut autotalliin kasaamaan muuttolaatikkoon tavaroita kampukselle rahdattavaksi ja mielessähän sitä jo tekee paluuta. Ei kovin helposti kylläkään…
Aurinkoisia ja sopivan lämpimiä päiviä sinne!