Jälleen kerrran Helsingin matkalla yöpuu Klaus K:ssa. Tein hotellivarauksen jotenkin turhan myöhään; yhden hengen huone erikoisalennuksella ”viime hetken varaajalle”. Kuitenkin kun kirjauduin sisälle olikin varaukseni ilokseni upgradattu ilmaiseksi ”kanta-asiakkuuden” perusteella. Sain ison mukavan huoneen. Mutta ei huoneiden koko, eikä kaikki design (siellä hammasharjalasit on Ultima Thulea ja aamiaispöydässä vain Iittalan Teemaa jne) vaan se erinomainen sijainti (Erottajalla, Bulevardin päässä) ja toinen ylivertainen juttu on aamiaiset. Eilen savumuikut, riimiliha ja hunajameloni, pannukakku ja sen kanssa tyrnihyytelö oli maisteltava.
Check-outin jälkeen vein laukun rautatieaseman matkatavarasäilytykseen, ja lähdin ensimmäiseksi kohti toria. Kluuviin on tehty Eat & Joy -kauppa, maatilatori, jossa on luomua ja orgaanista ruokaa joka pöytään. Siellä voi myös syödä aamiaista ja lounasta, minulla ei juuri Klaus K:n herkkujen ääreltä lähteneenä ollut mitään tarvetta ryhtyä kokeilemaan kyytönmaitopannaria tai luomupuuroja. Joskus junayön jälkeen sinne voisi kyllä aamisiaiselle mennä. Myynnissä oli kaikenmoista hyvänoloista ja makoisaa, mutta ajattelin etten jaksa raahata mitään ruokakassia pitkin päivää ja tyydyin vain kuvaamaan.
Kluuvin jälkeen kohti ”oikeaa” toria. Kauppatorin rantaan mennessä poikkesin Kapteenskaan. Siellä en sitten vain tyytynytkään kuvaamaan: neule ei paljon paina, joten sekään ei ollut esteenä ostamiselle. Voisin oikeastaan huomenna tehdä ihan erillisen postauksen kaikesta shoppailuistani. … 😉 Pientä ja vähän isompaakin tuli hankittua.
Kauppatorilta sitten kohti Paviljonkia ja Design-museoa, joka on aina ollut Helsingissä lempparimuseoni. Sen nimi oli ennen Taideteollinen museo. Korkeavuorenkadulla olevan museon viereen oli nyt tehty Design-pääkaupunkivuoden merkeissä puinen Paviljonki, jossa oli kahvila, lukunurkkaus, keskusteluaukio, piknikpaikka ja ties mitä.
Maailman designpääkaupungin sydän. Paviljonki kutsuu muotoilun, arkkitehtuurin ja eloisan kaupunkikulttuurin ystäviä! Syö hyvin, kuuntele kesäisen Helsingin ääniä, tuo ystäviä katoksen suojaan sadesäällä, piknikille auringon alle. Rauhoitu lukunurkkauksessa, osallistu ohjelmaan, ja tee Paviljongista olohuoneesi.
Jätin perehtymättä kun siellä oli juuri menossa joku aamupäiväjooga tai rentoustuokio tai whatever – en mennyt häiritsemään.
Mutta menin Design-museoon. Siellä on nyt (1.6. – 23.9.) näyttely TULEVAISUUDEN RAKENTAJAT, Suomalainen muotoilu 1945 – 1967. Katso jo näyttelyn www-esittelyn sivulta kuvia ja siitä mistä on kyse. Erinomaisen kiinnostava ja kiehtova näyttely. Puolitoista tuntia vierähti siellä (jos olisi saanut kuvata olisi vierähtänyt reilusti kauemmin)- amerikkalaisten ja japanilaisten turistien ja suomalaisten kesälomalaisten kanssa lasia (Sarpanevaa, Franckia, kaikkia tuttuja ja erikoisia), huonekaluja (Ristomatti Ratian Palaset koottu takitilleen! samalla lailla kun minulla oli 70-luvulla), painokankaita, arjen estetiikkaa katsellessa, muistellessa. Uutta oppiessa. Itseasiassa näyttelyn teema oli yksi vakiotenttikysymyksistä, joita opiskelijoilta kysyin kun vielä kulttuurihistorian tenttiä vastaanotin. Mutta vaikkei olisi mikään historiaharrastaja tai taiteesta kiinnostunut, kannattaa Korkeavuodenkadun museossa tänä kesänä käydä.
Sellainenkin iloinen juttu käynnistä oli, että selvisi, minkä niminen on se Gunnel Nymanin maljakko, jonka vastikään äidiltäni sain. Jo pentuna pidin tätä yhtenä kotimme jännimpänä esineenä. Sen nimi on Helminauha.
Kierroksen jälkeen museokauppaan, josta löysin pehtoorille tuliaisen (huomenissa laitan kuvan) ja istahdin hetkeksi jääteelle. Punavuoren kautta kävelin Bulevardin merenpuoleiseen päähän ja sieltä Annan ja Fredan (yhteenkään antiikkikauppaan en mennyt sisälle!) kautta Forumiin. Tarvisin edelleen ne kesäkengät, joita jo Lyypekistä haaveilin ostavani, mutta enpä oikein innostunut sovittelemaan.
Kiertelin kaduilla, kävelin uuden musiikkitalon ympäri, nautin auringosta, ihmettelin, kuinka paljon Helsingissä oli ihmisiä liikkeellä. Paljon matkailijoitakin. Tekeekö Design-pääkaupunki -status näin paljon, vai aurinko? Kuvailin vähäsen ja aloin jo kirota, ettei minulla ole patikkakenkiä ja reppua, vaan ballerinat (Clarksin kylläkin, siis pehmeät ja hyvät), sillä kävely ja kameran raahaaminen alkoi jo painaa.
Akateeminen ja Stocka. En välttynyt ostoksilta. En kummassakaan. Ja sitten alkoi olla jo nälkä. Mutta oli jo iltapäivä, eikä yksikään sellainen fine dining- tai joku erikoisravintola, joihin olen haaveillut pääseväni ja ajatellut niistä lukiessani meneväni (Olo, Postres, Fishmarket, Gaijin, Farang… ) ollut enää, eikä vielä, auki. Lounasaika ohi ja illallisaika alkaa vasta viideltä. Mitä siis teen? Menen samppanjalasilliselle Espalle Strindbergin terassille ja soitan Farangiin ja varaan pöydän viideksi. Heillä on kuulemma kyllä täyttä, mutta jos johonkin nurkkaan yhdelle hengelle sentään paikka löytyy Kysyn vielä, että ehdinhän syödä pitkän kaavan mukaan, vaikka minun on lähdettävä ajoissa lentokentälle. – Ehdit jos tulet heti viideksi, ja on tultavakin että saat pitää paikkasi. – Sanoin tulevani.
Minulla olisi juuri sopivasti aikaa käydä vielä Ateneumissa katsomassa Helene Schjerfbeckin 150-vuotisnäyttely. Siispä eiku menoksi, kävelemään museoon. Ateneumissa oli valtavavasti Schjerfbeckin maalauksia, paljon muitakin kuin omakuvia, Pajukissatyttö ja Toipilas. Hänen Englannin ja Italian vuosien töitään en muista juuri nähneeni. Huolimatta siitä, että toinen vakiotenttikysymykseni kulttuurihistoriaa tenttineiltä oli juuri Helene Schjerfbeck (tai muotoiltuna ”HS oman tiensä kulkijana”) en niin tavattomasti ole hänen taiteestaan viehättynyt. Nyt ehkä vähän kuitenkin sykähdytti. Ja tuntui sykähdyttävän kymmeniä ikäisiäni naisia: näyttely-yleisönä kesäisenä torstai-iltapäivänä oli kymmenittäin 40-60 -vuotiaita naisia. Yksin, kaksin ja isommalla porukalla. Jossain vilahdukselta näin muutamia jokapoikapaitaisia miehiä ja pitkätukkaisia opiskelijanuorukaisia. Schjerfbeck on selvästikin naisten taiteilija.
Kello puoliviisi on aika hakea laukku Assalta ja lähteä kohti Farangia. Siellähän se on lähellä Museovirastoa ja Eduskunnan kirjastoa, juuri siellä suunnalla jossa olen työni vuoksi käynyt kymmeniä kertoja. Löydänhän minä sen helposti, lähden ajoissa jottei jo painavaksi käynyttä vetolaukkua kauniissa, lämpimässä säässä kiskoessa tule kuuma. No, eihän se ihan niin mennyt. Onnistuin kiertämään ihan turhan kaukaa, ja olin jo huolissani, ehdinköhän sittenkään ja saankohan ruokaa. Vartin yli viisi olin täpötäydessä Farangissa. Paikkani oli vielä jäljellä.
Ystävällinen tarjoilija lupasi että ehdin syödä koko maistelumenun (8 pientä ja ei-niin pientä ruokalajia) vaikka lähdenkin seitsemältä kohti lentokenttää. Ja minä ehdin. Ruoka oli hyvää, ensimmäiset kolme pientä annosta äärimmäisen erinomaisia (pehmeäkuorinen taskurapu erityisesti), pidän mintusta ja korianterista, kala- ja äyriäisherkuista myös thaimaalaisittain tai vietnamilaisittain, mutta liharuoka ei ehkä minua niin innostanut. Ei, ei niissäkään mitään vikaa, mutta kaikkinensa thai-ruoka (varsinkaan paikalliset curryruoat ja kookosmaito) ei ole ihan sitä makumaailmaa, joka minuun niin tavattomasti vaikuttaisi. Ehkä sekin, että ainoan Thaimaan matkamme aikana sairastin suunnilleen elämäni ainoan (äärimmäisen rankan) mahataudin. Olin Hua Hinin sairaalassa parikin kertaa juuri thai-ruoan (ja oman varomattomuuteni) takia. Josko elimistö muistaa sen? 🙂 Mutta Farang oli ehdottomasti kokemisen ja maistamisen arvoinen.
Ehdin Norweigianin kyytiin (ks. eilinen postaus ilmasta!!), naapurin P. oli kentällä juttuseurana ja oma P. Oulun kentällä vastassa. Yksinolo ohi. Hyvä päivä oli.
Nyt töihin. Sijaiseni opettaa minut taas talon tavoille. Siis vähän kuin viestikapulan vaihto edessä.