Todellakin vain näkemisiin, me tulemme vielä, ihan varmasti.
Kolme kaunista ja lämmintä viikkoa vietimme ihanassa rauhassa, keskellä Umbrian kukkulaista, vehreää maisemaa.
Pientä haikeutta lähtiessä kuitenkin oli. Onneksi aamu oli aurinkoinen, joten portilla saimme vielä viimeisen kerran katsella kaunista villaamme aamuauringon valossa.
Lenkille ja uimaan olisi vielä haluttanut mennä, mutta ei auttanut, vaan kohti pohjoista oli lähdettävä.
Pohjoisesta ja uimapaikasta puheenollen: mökkinaapurimme lähetti eilen sähköpostilla kuvan meidän mökin rannasta Hangasojalta, sielläkin olisi nyt uimapaikalla tarpeeksi vettä… uuh. Vaihtoehtoja siis on!
Kotimatkalle oli luvattu puolipilvistä, mutta liki koko päivän paistoi. Ajoimme ”itäistä” reittiä, Cesena – San Marino – Bologna – Trento. Autostradaa suurimmaksi osaksi, liikennettä vähän ja neljä kaistaa vetivät hyvin. Mantovan kohdalla poikkesimme pois moottoritieltä: kannatti poiketa. Ei, ei sen ison Outlet-keskittymän takia (ihan samanlainen kuin Toscanan kompleksi) vaan sen, että kaupungissa oli paljon katseltavaa. Se vaikutti varsin viehättävältä, vauraalta, komeita taloja ja vielä komeampia puutarhoja kaikilla niillä alueilla joiden läpi ajelimme.
Syy, miksi poikkesimme oli se, että halusin isoon supermercatoon ostamaan yhtä sun toista ruokatarviketta kotiin vietäväksi ja muutamia tuliaisia talon- ja Elmerin vahdille. Löytyihän se IperCoop, joka oli yhtä moninaisesti gourmettia tarjoava kuin oli Arezzossa (viisi vuotta sitten). Ja kuinka minua nyt harmittikaan, että Collazzonessa tai lähelläkään ei ollut mitään tuollaista. Mitä kaikkea olisikaan voitu talolla kokkailla! Tuoreita kaloja ja äyriäisiä, hyllymetreittäin erilaisia lihatuotteita, kania ja ankkaa, joita kaipasin Francon keittiössä… Ja entäs delin pienet kakkuset ja muut jälkkärit … Pehtoori tosin lohdutti että ajattelehan, kuinka paljon sitten olisi syöty ja paisuttu jos vielä nuo kaikki herkut olisivat olleet mahdollisia.
Menimme Centro Commercalin ravintola-pizzeria-pasticceheria- gelateria -siipeen ja otimme pizzapalat ja piccologelatot (jätskit) lounaaksi. Kassalla kyselivät, mistä olemme tulossa kun olemme niin ruskeita! 😉 Italiastahan me. Hih. Olihan Mantovassa toki vähän erilainen ilmanala kuin Umbriassa, mutta meistä edelleen lämmintä ja kyllä sielläkin olisi voinut päivettyä.
Iltapäivällä matka jatkui. Kohti Dolomiitti-Alppeja. Eipä ole niillä ajeltukaan kuin 34 vuotta sitten. Tarkoituksena etsiä yösija Madonna di Campodigliosta, jonne on haaveiltu joskus lähtevämme laskettelemaan tai patikoimaan. Ajateltiin että käydään nyt – kun se kerran on melkein matkan varrella – tsekkaamassa paikka. Ehkä pienesti oli ajatuksena että tehdään pikkupatikka tänäänkin. Käytiinhän me. Huiputettiin suorastaan. Noustiin 1663 mpy: autolla sittenkin – luonnollisesti ja todettiin että onhan viehättävä Alppikylä. Täynnä hotelleja ja turistihoukutuksia, urheiluvaatekauppoja ja ristoranteja. Ja kaikki KIINNI!! Jostain sivukadulta löysimme lupaavan näköisen Albergon, autojakin pihalla vaikka kuinka paljon, ja syykin selvisi: häät! Siis ei sinne.
Päätettiin että palataan samaa reittiä ja mennään ”alhaalla” olevaan kaupunkiin nimeltä Cles.
Viehättävä ja ”elossa” oleva tämä on. Hotellin etsintään meni tovi, mutta nyt ihan soppeli yösija. Tässä olisi ollut paikkakunnan kehutuin ”localita tipico prodotti” tms. ravintolakin. Siis sellainen jossa olisi ollut tarjolla tyypillisiä trentolaisia herkkkuja ja mitä me teimme? Menemme pienen kävelylenkin jälkeen piazzan toisellle puolelle: on pizzan aika! Pizza al forno (puu-uunissa paistettu ohutpohjainen pizza!!) Italia aloitettiin pizzalla Rivassa ja nyt viimeisenä Italian iltana halusimmme pizzaa. Perfetto!
Allora, Italia alkaa olkaa aika lailla eletty .. tällä kertaa. Arrivederci!