Eilen kävin työpaikalla ”Tutkimuksen strategiapalaverissa”. Istuin reunassa, valmiina livahtamaan ulos juuri silloin, kun sille tuntuisi olevan tarvetta, viimeistään ennen kuutta kamerakurssille ehtiäkseni. Menin kokoushuoneeseen ajatuksella ”en sano mitään”. Niinhän minä menen aika moneen tilaisuuteen, harvoin onnistuen pitämään aikeeni. Melko hyvin eilen onnistuinkin. Ajattelin, että olen tilanteessa ”tarkkailija”; pistelen asioita ja puheenvuoroja vaakakuppeihin, joiden on tarkoitus määrittää suhteeni loppuelämääni tai ainakin muutamaan seuraavaan vuoteen ja nimenomaan siltä kannalta, olenko osa Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan henkilökuntaa ja millainen osa, millaisessa roolissa olen?
Katselen ja kuuntelen, opettajiani, entisiä oppilaitani, nyt kollegoitani, monet ystäviänikin. Mietin, mitä kaikkea on tapahtunut, päällimmäisenä pintaan kuitenkin koko ajan pulppuaa helpotus, joka eilen kohtasi… Ajatukset karkailevat … huomaan, että jotain sentään on muuttunut, mutta aika vähän. Nyt töissä asiat alkavat yhä useammin Isolla Kirjaimella, rajaviivat ovat ehkä entistä selkeämpiä. Mietin, onko kanssakäyminen kovempaa kuin ennen vai olenko poissaollessani itse käynyt herkemmäksi, pehmeämmäksi, olenko haavoittuvampi sen jälkeen, mitä aikaa sitten tapahtui?
Yhtäkkiä muistan lukeneeni…
Monet haaveilevat oravanpyörän jättämisestä. Monet puhuvat siitä vuolain sanakääntein ja suuri kaiho mielessään, mutta hyvin harvat sen loppujen lopuksi toteuttavat. Miksi? Siksi, että astuessaan ulos vallitsevasta elämänmenosta, siitä mitä pidetään normaalina, ihminen astuu suureen yksinäisyyteen. Hän astuu maastoon, jossa ei ole tietä eikä polkua, ja tämä on pelottavaa. Siellä kulkiessaan hän kauhukseen näkee lohikäärmeen jälkiä, ja hän tietää joutuvansa tämän pedon kohtaamaan ennemmin tai myöhemmin.
Näin kirjoittaa Tommi Hellsten kirjassaan Elämän Paradoksit.
Mietin, etten minä näe ”lohikäärmeen jälkiä”, enkä pelkää sen kohtaamista. En pelkää joutuvani yksinäisyyteen… Mutta kieltämättä elämän paradokseja riittää. Kuuntelen keskustelua, katson asetelmia, mietin ryhmädynamiikkaa, sukupuolten, virkaikien, oppiarvojen, statementtien määrittelemää keskustelua. Yhtäkkiä hoksaan, että ”höpö, höpö, mikään ei ole muuttunut, ihan entisiä juttuja”, on vain opittu uusia ”liturgioita”. Yliopiston raju muutos vaatii kaikilta rajanvetoja, sanomisten tarkkuutta, oman selustan turvaamista.
Näitäkin mietin tänään. Enkä päätöstä ole varmaksi vielä sinetöinyt. Ennen kuin tiistaina astun (ajan tai istun auton kyydissä) laivaan (todellakin, me lähdemme laivalla Italian matkalle!!) olen luvannut päätöksen tehdä. Sen teko mietityttää, ahdistaa. Ei muu. On perjantai. Perjantai joka pitkästä aikaa tuntuu ansaitulta.
Civitavecchia – Rooman vanha satamakaupunki, heinäkuussa 2010.
Kirjoitat niin osuvasti, tarkkanäköisesti ja rehellisesti yliopistoelämästä. Huomaa, että olet ollut siinä maailmassa kotonasi pitkään. Mielenkiinnolla seuraan, mihin ratkaisuun päädyt. Onnea päätökseen ja rentouttavaa matkaa!
Katri, mukava kun olet vielä lukijoissa/kommentoijissa. Tietänet 😉 että yliopistomaailma on ihan oma mikrokosmoksensa. Kyllä sen maailman aika äkkiä taitaa oppia; ja minullahan on ollut vuosikymmeniä aikaa…. Kiitokset lomatoivotuksista, tervetuloa virtuaalimatkalle Umbriaan.
Kyllähän täällä edelleen päivittäin lueskellaan. Ja kyllä, yliopistomaailman mikrokosmos on tullut jo tutuksi ja viime aikoina perspektiiviä on laajennettu paikkakunnan vaihdoksella 🙂
Siis aivovientiä Oulusta Itä-Suomeen. 😉 Tsemppiä sinne.