Jopas meitä pohjoissuomalaisia on hellitty pääsiäisen keleillä. Vielä tänäänkin aurinkoa ja lämpöäkin enemmän kuin todellakaan on tavallista.
Ulkoilua siis.
Ja sitten pääsiäisruokaa vihdoin sain tehdä. Mökillä kun ei ollut vieraita, niin meidän syömisemmme – ravintolailtaa lukuunottamatta – oli sellaista aikas vaatimatonta, mutta nyt minulla oli ruokavieraita, kun nuoriso tuli käymään. Erikseen on mainittava jälkiruoaksi tekemistäni tuulihatuista. Jostakin (Stockmann?) oli tarttunut mukaani purkillinen pistaasi-valkosuklaatahnaa. Vispasimpa sen kermavaahdon sekaan ja täytin tuulihatut sillä ja hedelmähakkeluksella. Olis melkein kannattanut jättää nuo hedelmät pois. Turhaan yritin kevennellä… Mutta jos ko. tuote sattuu kohdallesi, kehotan ostamaan. Varmasti täytekakussa tai kääretortussa rulettaa erinomaisesti. Ja entäs jos sen vispaisikin mascarponen kanssa. Tai kerman ja mascarponen sekoitus ja siihen tahna. Eipä puutu kilojouleja! Mutta onhan varmasti hyvää!
Tytär tekee kandityötä. On tehnyt koko kevään, kaikkien muiden opintojen ohessa. Minulla luonnollisesti ihan erityiskiinnostus asiaan, – ja saamaansa ohjaukseen ja prosessiin. Aiheeseen ja asiaan minulla ei ole paljon sanomista, vaikka kauppatieteellisestä alasta huolimatta aihe kyllä hieman kiinnostusta herättää. Liittyyhän se kuitenkin oululaiseen ravintolamaailmaan… 🙂 Ja sitten minä olen meidän perheessä muka se, joka tuottaa ylipitkiä tai ainakin runsaahkoja tekstejä. Jo nyt tyttären kandi on yli 30 sivua (normi on 20 – 30 sivua), eikä loppua näy. Mutta kun kuuntelen noita TATKin (taloustieteellisen) juttuja mietin jotta onhan meidän opiskelijoilla moni asia PALJON paremmin, mutta toisaalta alan entistä enemmän kallistua siihen, että historiatieteissäkin siirryttäisiin pois mistään non-stop-seminaareista. Entistä tiukempi kuri pitäisi meilläkin olla. …
Juniorin armeija-aika kulkee vääjäämättä kohti loppua, mutta juttua riittää pojallakin. J:nsä ei paljon puheenvuoroa saa kun meidän Juniori posmittaa. Keneen noista lapsista noin puheliaita on tullut?
Ja sitten – taas – takauma Roomassa vietettyihin pääsiäisiin. Olen molempien lasten kanssa käynyt kaksistaan viikon matkan Roomassa silloin kun nämä olivat 13 v. Rahat kerättiin kirppiksillä: lapset mukana pakkaamassa, hinnoittelemassa, roudaamassa, myymässä. Vuorollaan omia lapsuuden aikaisia romppeitaan ja lehtiään, vaatteitaan ja urheiluvälineitään pakkasivat ja myivät, minä jotain muuta huushollissa tarpeetonta. Tehtiin sitä aika monta viikonloppua. Niin paljon, että pääsiäisenä 2003 olimme tyttären kanssa reissussa ja pojan kanssa kaksi vuotta myöhemmin.
Juniori täytti äiti-poika-reissullamme 14 v. ja hänen lahjansa etsimisessä meillä kului eräskin tovi: käveltiin Rooman keskustan kaikki mahdolliset Burago-kaupat (autojen pienoismallien keräilysarja, joka pojalla on vieläkin tallessa ja kotonaan vitriinissä esillä) etsien jotain tiettyä merkkiä ja vuosimallia, ja sitten piipahdimme myös kaupassa nimeltä Il Papiero.
Se on ihan Pantheonin aukion ja Tazza d´Oron lähellä oleva pieni paperikauppa, jossa myydään kalentereita, muistikirjoja, käsintehtyjä kirjepapereita, plaseerauskortteja, sinettitarvikkeita, mustekyniä ja kaikkea – hurjan kallista – ihanaa. 
Ostoskierroksen jälkeen menimme sitten Pantheonin sivukaduilla olevan ristoranten ulkopöytään syömään, illan lämpö samettinen, olimme päivän kierroksista aika uupuneita ja odotellessamme pasta-annoksiamme poika yhtäkkiä veti jostain kauppapussukastaan paperipussin ja virnistäen sanoi: ”En olis kuitenkaan malttanut oottaa äitienpäivään asti”. Poika oli ehtinyt Papierosta ostaa minulle kauniin käsintehdyn kynän ja kortin (vai muistivihon?). Tuli vaan mieleen. ..
PS. Tuosta reissusta kuvia ja juttua täällä. Snif.. 🙂