Eihän me mihinkään kylille tänään jaksettu syömään lähteä. Tein jotensakin kelvollisia, etten sanoisi erinomaisia kalkkunaleikkeitä ja niille ISON lisäkkeen sienistä ja paprikasta. Ja niitäkin tehdessä mietin, miksi menisin takaisin duuniin?
Päivän, viikon, kuukauden teemana on ollut ”puolesta ja vastaan”. Olen miettinyt vaihtoehtoja… Jos heittäytyisikin virattomaksi kairankulkijaksi, satunnaiseksi esitelmöijäksi tai päätoimiseksi patikoijaksi ja pehtoorin puolisoksi. Lähipiirin huoltojoukoksi, tilaushistoriahankkeiden tekijäksi…?
Vuorotteluvapaani päättyy heinäkuun lopussa ja minun on mentävä ainakin kuukaudeksi virkaani, jotten menetä tämän vuoden aikana saamiani vuorottelukorvauksia. Mutta olen myös miettinyt, jotta jos en menisikään. Olenhan minä jo 30 vuotta historiasta ja vähän muustakin elantoni hankkinut… Tämän vuorotteluvuoteni yhtenä projektina oli myös harkinta herkkuputiikin perustamisesta Ouluun (kerron siitä joskus toiste) mutta se on ohi. Out. Passsing true, haave haudattu.
Luuseriksihan yhteiskunnassa ennen aikojaan eläkkeelle jäävät, tuottamattomat, tuomitaan, mutta entä sitten? Eikös humanistit ole jo lähtökohtaisesti ”tuottamattomia”? Jos jäisinkin vakituiseksi vuorottelijaksi, enkä vain satunnaiseksi sapattivuoden sählääjäksi? Leppoistaja lopunelämää?
Nyt alkaa olla aika tehdä ratkaisuja, ja tänään keväthankien kimmellyksessä, monta tuntia auringonpaisteessa ulkoillessa, levollisessa lukemisen lomassa mietin…
Puolesta ja vastaan, veto- ja työntötekijöitä on yllin kyllin. Äärimmäisen ristiriitaisia fiiliksiä, argumentointia puolesta ja vastaan riittää enemmän kuin pienet aivot riittävät työstämään…
Miksi menisin tekemään töitä enemmän kuin oikeastaan pystyn? Syys-, tammi- helmi- ja toukokuussa tekemään töitä 24/7 ja vielä valvomaan ylikierroksien ja ahdistuksen vuoksi? Turhautumaan siitä, ettei tehtyä työtä (likikään) aina arvosteta. Tappelemaan (vanhoja) tuulimyllyjä vastaan, …
Miksen menisi? Onhan siellä elämää ja tapaahan siellä jatkuvasti uusia ihmisiä, onhan siellä vanhat hyvät työkaverit, ystäviksikin jo tulleet. Onhan siellä opiskelijat, elämän suola, nuoruuden voima, josta aina lähtee jotain opellekin. Ja monesti heistä tulee liki ystäviä, oppii uutta, kaipaa monia.
Voisinhan vielä dosentuurin hankkimiseksi tehdä tutkimusta,… mutta mitä minä dosentin tittelillä teen? Professuureja en aio hakea, en missään tapauksessa. Siis eikö riitä, että olen yliopistonlehtori, periaatteessa eläkevirassa… eikö FT riitä?
Ehdinkö tehdä tutkimusta töissä? Vuorottelun aikana olen ehtinyt julkaista enemmän kuin viime vuosina töissä ollessa … Ja voinhan minä tutkia vaikken ole virassa. Toki voin.
Töissä ollessa elämässä on ryhtiä, perjantait tuntuvat viikonlopulta ja mökille pääsyssä on ihan oma onnentunteensa kun pääsee pois kampukselta ja Oulusta.
Olisi niin huippua taas syventyä tutkimukseen kokopäiväisesti. Antaa flow´n viedä, olisi ihanaa nauttia tekstin tekemisestä, tutkimuksen kristallisista hetkistä, jolloin hoksaa ”minä sain tämän esiin, tämä asia on tässä, minä tein sen!”
Töissä ollessa ei ole mahdollisuutta lähteä lenkille tiistaina iltapäivällä tai torstaina aamupäivällä. Duunarina joutuu käymään kaupassa, kampaajalla ja syyslomalla silloin kuin kaikki muutkin työtätekevät. Siis et voi nauttia väljästä fiiliksestä… Valinnan mahdollisuudet vähenevät monella muullakin tavalla. Uskomattoman monella.
Siinä vaiheessa kun päivän ”tärkein suorite” on lenkki ja valokuvauskurssin läksyjen loppuunsaattaminen, on syytä miettiä, eikö sittenkin voisi tehdä jotain ”oikeesti”?
Kotoilijana ei tarvitse tärvätä aikaa ja rahaa siihen, että olisit jotensakaan kuosissa luentosalissa tai kokouksissa.
Töissä ollessa on mukavaa kun saa/pitää hankkia työkamppeita ja on mukava kun on sinut itsensä kanssa. Tulee pidettyä ulkonäöstään huolta ihan eri lailla kuin mökillä ja kotikulmilla…
Kun ei ole töissä ehtii pitää läheisistään huolta ihan eri tavoin kuin töissä ollessa. Ehtii huolehtia nuorista, tehdä niille ja monille muille ruokaa. Jollei ole töissä, ehtii sisaren kanssa pitää palavereita, nauttia kesäaamuista ja tehdä kirjan. Ehtii käydä mummuloissa, käydä asioilla ja ehtii soitella ystäville, tavata ystäviä, kutsua läheisiä mökille ja kotiin. Ehtii olla vieraanvarainen ja siten osoittaa välittämistä moneen suuntaan… Ehtii tehdä hyvää enemmän kuin töissä.
Palkkapäivissä on tietysti puolensa – – mutta ”freenäkin” voisin tienata … Olisi parikin työtarjousta …
Kun olet pois töistä, lässähdät. Tieto ja taito keskustella hiipuu, et ole ajan tasalla. Et tiedä, missä historiatieteissä yleensä ja erityisesti Oulussa mennään. Et välitä seurata ajankohtaista keskustelua, saatikka että osaisit enää sanoa mistään mitään… Luet kaikkea hömppää, suunnittelet matkoja, etkä tiedä mistään, mitä tieteessä tapahtuu…
Kun et ole sidottu työpäiviin, lukukausiin, opetukseen, kokouksiin, voit lähteä helmikuussa Kanarialle patikoimaan tai voit olla koko toukokuun jossain ihan muualla kuin kampuksella.
On vaan niin ihana nukkua tarpeeksi. Jos tulee unettomia öitä, ei se haittaa niin paljon kuin töissä. Voit olla poissaoleva tai jopa nukkua päikkärit (jos osaisit) jos tarve vaatii …
Miksi mennä takaisin yrittämään kertoa opiskelijoille, kuinka oman elämän, omien opintojen suunnittelu on ihan tärkeä juttu? Kertomaan yhtään mitään opiskelijoille, joiden mielestä olet paapova täti, jonka höpinöistä nyt ei paljon tarvi piitata… Miksi mennä tekemään uusia luentosarjoja, joihin sinulla menee monta viikkoa tai kuukautta aikaa ja joiden aikana opiskelijat valittavat suurta työmäärää kun joutuvat tekemään muutaman esseen ja moni kollegakin pääsee erinomaisen paljon vähemmällä?
Kuinka olisikaan taas ihan sydäntä raastavan huippua hoksata tai jopa saada kuulla, että on voinut jonkun nuoren elämän suurissa ja pienissä käänteissä olla avuksi – tavalla tai toisella. Että on ollut olkapää tai tiukkis opinto-ohjaaja tai innostusta herättävä ope tai historiantutkimuksen uusille poluille viitoittaja… Että on ollut ihminen jollekin.
Ei ole helppoa ratkaista. Ei todellakaan.
________________________
Mihin jäljet vievät?
Vaikeita pohdintoja, ihan varmasti. Jännittävää nähdä, mihin ratkaisuun lopulta päädyt. Joka tapauksessa, nautinnollista vuorottelun loppuaikaa!
Pakko sanoa, että ainaki mun opintojen (motivaation ja opintojen mielekkyyden huomaamisen) kannalta oli tosi tärkeää, että sun paikka oli siellä historiakäytävällä ja välillä luennoimassakin! Mutta näyttäähän sieltä väkeä tänki vuoden aikana valmistuvan, joten tuskin kenenkään opinnot kaatuu, vaikka sun paikka ei enää oiskaan siellä. 🙂
Katri, kuinka oikeassa oletkaan: vaikeita valinoja ovat!
Annu, kiitos. Monta kiitosta. Olet niin oikeassa: enhän korvaamaton ole, mutta mukava on tietää että jutusteluistamme oli tuomaan mielekkyyttä opintoihisi. Reipasta jatkoa sinne Vaasaan. Kerrohan taas joskus kuulumisia….
Voi Reija, Reija. Komppaan kyllä Annua. Motivaatiota sinulta on aina saanut sieltä historiakäytävän sinisestä huoneesta, siinä olet hyvä. Ja luennot, ne ovat ehkä olleet vaativia, mutta on kai noista aika paljon opittukin (toisinaan rutkasti enemmän kuin niistä, joissa helpommallakin pääsi). Tiedän muutamankin tämän vuoden graduntekijän, joka on perääsi kaipaillut, mutta kyllähän ilmankin pärjätään. Tyhmäähän se olisi kuvitella, että joku ihminen on työssään korvaamaton. Eihän sellaisia ihmisiä olekaan.
Gradu on muuten viikon, parin päästä valmis. Haluatko lukaista?
Ja onnea pohdintoihin. Ehtiihän sitä elämässä vaikka mitä.
Paljon kiitoksia, Liisa. Kommenttisi menee siihen vaakakuppiin, joka mahdollisesti kallistaa ”siniseen huoneeseen” palaamiseen. 😉 On mahottoman mukava tietää ja ajatella, että siellä on kaipailtu.
Ja olen kyllä huomannut, että on siellä pärjätty ilman minuakin. Olenhan minä ilolla seurannut seminaariohjelmaa ja siellä valmistuvia töitä. Muutamat minulle niistä tärkeämpiä kuin toiset (vegetarismi ja äpärät mm. ;)) Graduusi varmasti tutustun, Pohjois-Suomen sosiaalihistoria kun on joka tapauksessa syksyllä ohjelmassa -tavalla tai toisella, olen lehtorina tai en.
Aurinkoista pääsiäistä ja tsemppiä loppurutistukeen.
Jaa vai ei?
(1) Ei, et palaa.
(a) Olet tyytyväinen. Huiputat uusia huippuja. Matkustat Peruun, Australiaan, Uuteen Seelantiin. Kirjoitat mullistavan paistinkääntöoppaan.
(b) Esität tyytyväistä. Huiputat uusia…(ks. kohta a!). Kaipaat historiaa, opiskelijoita, humuskuppilaa. Itkeä tirautattelet (salaa pehtoorilta) marraskuun loskaisina aamuina.
(2) Jaa, palaat.
(a) Nautit (suuresti) kiireisestä elämästä. Hommaat dosentin paperit. Et juuri huiputa. Opiskelijat palvovat Sinua, uusi proffa kadehtii. Säteilet!
(b) Alat haikailla vuorotteluvapaan fiilistä. Jätät yliopiston LOPULLISESTI. Vetäydyt Hangasojalle. Palaat maalikyliin entistä vahvempana.
Palatako vai ei? Hankala kysymys.
Voi Koivu, minä niin repesin tämän lukiessani! Ihan hulvaton. Ja olet jälleen kerran osannut jäsentää ja kiteyttää hienosti. Ja kuinka hyvin sinä taidat minut tunteakaan!
Tuo 2 a:n loppu (”säteilet”) on valloittava! Siihen kun pystyisinkin niin varmasti palaisin…