Aamuauringon säteet jo varhain puiden latvoissa. Yön pakkasen jälkeen kuulas, kirkas aamu.
Sunnuntaiaamussa kahvin tuoksu jo aikaisin, lehden luvun ohessa en paljon välittänyt syödä; tiesin pääseväni kirkkokahveille runsaan pöydän äärelle.
Ainahan me sunnuntaisin kirkkoon menemme. Ette usko? Noh, tänään oli kummipojan konfirmaatiopäivä, joten ajelimme Kiimingin kirkkoon. Pehtoorin veljenpoika on [tällä hetkellä :)] suvun nuorin, ja nyt meidän molempien sisarusten lapset ovat kaikki jo ripille päässeet… Mitä seuraavaksi? Vielä muutamia yo/valmistujaiskekkereitä, pian jo seuraavan sukupolven kastajaisia?
Näitä täpötäyden kirkon penkissä tämän kauniin sunnuntain aamupäivänä mietin, ja merkillisen vanha olo oli. Olisikohan minun syytä päästä opiskelijoiden keskelle, jotta olo vähän nuorentuisi 🙂 Sitäkin mietin. Pitkään aikaan en ole näitä ikäjuttuja ja töihin paluuta niin miettinytkään, mutta miten ne nyt taas ajankohtaistuivatkin. Ehkä seurakuntahistorioitsijalle miljöö herkisti, ja ehkä sekin, että muistin viime kevään palautepäiväretken Kiiminkiin ja siellä muutamat ”omieni” sanomiset, ehkä Kiimingin historian kirjoitusprojektit heräsivät henkiin, ehkä jotain muuta töihin liittyvää ajatuksissa… ?
Itse asiassa juuri tänään huomasin, että nimenomaan näin sunnuntai-iltapäivisin tämä vuorottelijan elämä tuntuu erityisen hyvälle. Joskus ennenkin on ollut puhetta … olen kirjoittanut aiemminkin, että Tammisen lanseeraama ajatus siitä, että ”sunnuntain tulee kestää koko sunnuntain”, on niin hyvä. Vuorottelijan sunnuntai jatkuu iltaan, duunarilla sunnuntai-iltapäivällä on jo kandityöt ja kokousten esityslistat pöydällä – vaatimassa osaansa, lopettamassa sunnuntaita kesken kaiken.
Mutta siis… Rippijuhlat. Kirkossa kuvasin ja katselin 15-vuotiaita ja olin taas kerran kiitollinen, ettei tuota vaihetta elämässä tarvitse enää elää. Juuri 15-vuotiaana en haluaisi enää olla.
Jääliin rippikahveille ja ah, niin monille hyville tarjoomuksille. Ja pehtoorin sukua paikalla ja meidän nuoretkin kömpivät mukaan joukkoon… Olipas ihan hauska, miten me niin nauroimmekaan, iltapäivä. Appivanhemmatkin jaksoivat olla mukana… Kuka on keneltäkin perinyt mitä ominaisuuksia, vai onko kukaan keneltäkään mitään?
Ja sunnuntai jatkui kotonakin. Kaikenmoista.