Oikeastaan voitaisiin jo siirtää kellot kesäaikaan: minun sisäinen kelloni on jo kesässä. Tai ainakin kesäajassa. Kuuden jälkeen loppuu uni …
Mutta kaikkihan se loppuu aikanaan; jos loppumiseen liittyy myös luopumista, niin se ei välttämättä ole hyvä asia. Noh, ei mitään elämää suurempaa ole tapahtunut. Vietimme kirjaprojektin lopuksi karonkan Sokeri-Jussissa, äärimmäisen pienimuotoisen karonkan. Suunnittelimmeko me oikeasti uusia projekteja? Taisimmepa suunnitella.
Emme pitäneet puheita, mutta puhuimme. Aika paljon. Ja söimme erinomaisesti. Erityisesti jälkiruokana ollut salmiakkijäädyke (miedolla! sopivan miedolla) tervakastikkeella höystettynä oli makuuni, eikä muussakaan ruoassa valittamista. Ko. ravintolassa vaan annokset ovat meitsille turhan suuria. Semminkin kun menin lounasmeetinkiin sittenkin autolla, enkä kävellen kuten olin ajatellut. Satoi vettä oikein tosissaan; kesäähän se sade tekee. Kesä edessä, mutta kaksi kolmannesta vuorotteluvapaasta käytetty. Kesä vie loputkin. Ja sitten…
Valokuvauskurssilla harjoiteltiin heijastuksia. Meitä oli paikalla kuusi kurssilaista, ettekä voi käsittää kuinka erilaisia kuvia kuusi henkilöä ottaa kun annetaan aikaa parikymmentä minuuttia ja aiheeksi heijastus. Minun heijastukseni on rapakossa. Kuvassani on tämä vuodenaika, tämän vuodenajan keli. Rapakko voisi olla sukunimenikin. Pehtoorin suvussa ei tarvitse mennä kuin muutama sukupolvi taakse päin ja siellä nimenä on Rapakko.
Klikkaamalla kuva suurenee