Me tarvitsisimme aikaa tuijotella seiniin, aikaa tarkkailla, aikaa hukkua kysymykseen, aikaa eksyä ongelmaan, aikaa kokeilla vikateitä, ja aikaa olla nielaisematta ensimmäistä vastausta ja jatkaa etsimistä. Tarvitsisimme aikaa olla ajattelematta ja aikaa antaa ajatusten nousta itsestään esiin. Mitkään luovan ajattelun työpajat ja koulutusviikonloput eivät tule meitä pelastamaan, sillä aivojen syviä prosesseja ei voi ohjata, kiirehtiä tai pakottaa. Ilman tällaista luovaa aikaa me vain mittaamme, tilastoimme, tulostamme ja nyhjäämme lähtökuopissa.
Näin Hesarin tiedetoimittaja Jani Kaaro lopetti kolumninsa Seiniin tuijottelun jalo taito viime lauantain lehdessä. Erinomaisen viisas juttu.
Kaaro kirjoittaa myös
Me olemme tottuneet kovin toisenlaiseen ajatustyöhön. Olimme sitten luokkahuoneessa tai työpaikalla, uskomme, että paras tapa oppia tai ratkaista ongelmia, on lähestyä niitä analyyttisesti. Pilkkoa isot ongelmat pieniksi ongelmiksi, etsiä niitä yhdistäviä tekijöitä ja järjestellä ne uudella tavalla –järjestelmällisesti, analyyttisesti ja uutterasti kohti ratkaisua ponnistellen.
No juuri näinhän minä olen oppinut tekemään, juuri näinhän minä ole vuosikausia opettanut historianopiskelijoita tutkielmiaan ja muita opinnäytteitään tekemään.
Mutta enkö minä nyt ole viettämässä luovaa aikaa, jolloin en mittaa tai analysoi? Kyllä, – ja näinä viikkoina kun tämä vuorottelu on ollut oikeasti tosiasia, olen kuitenkin koettanut ratkoa ongelmia ”pakottamalla”, pohtimalla kiivaasti, mitä teen ensi syksynä, miten rakentaisin uuden tutkimushankkeen tai rakentaisinko ollenkaan.
Mutta tänään sainkin tuta, että hetkeksi pääsin ”seiniin tuijottelun jalon taidon” alkumetreille, en yrittänyt ratkaista mitään. Seiniin tuijottelu -tasolle pääsin kun olin siivoamassa autotallia, tai vasta aloittelemassa siellä olevan runsaahkon pahvilaatikko-, muuttolaatikko-, säilytyslaatikkoseinustan, kaappirivin ja avohyllyjen läpikäyntiä; olen siis pääsemässä tämänvuotisessa ”syväsiivoa koti” -projektissa jo huushollista autotalliin ja varastoihin.
En siis kirjaimellisesti tuijotellut seiniä, enkä yrittänyt mitään ratkoa, tiedostamatta annoin ajatusten olla vapaalla, pakottomasti harhailla, ja niinpä olinkin jo pääsemässä lähelle tunnetta, ettei minulla ole huonoa omaatuntoa jostain tekemättömästä, että tunsin ettei minun tarvitse olla läsnä, että minun ei ole välttämätöntä tehdä mitään, eikä minun tarvitse miettiä mitään, ei minkään tekstin rakennetta tai pohtia, millä äärellisellä työmäärällä saisin tehdyksi jonkun luvatun homman.
”Vapaa-ajattelu” palkitsi, toi tulosta vaikka sitä ei odotettu: lopputulema oli, että asia, jota olin luullut ongelmaksi, joka vaatisi ratkaisun löytymisen, ei olekaan mikään ongelma: se on järjestelykysymys vain.
Lamppu syttyi…
”Pidä rastaan laulusta kiinni…”
Toivoisin voivani.