Yön myrskyisästä tuulesta huolimatta tuli nukuttua kohtuullisesti, mutta jo hyvin varhain olin hereillä. Tämän residenssimme aamiainen ei nyt varsinaisesti sykähdyttänyt, kahvia ja kaksi paahtoleipää vastakkain, välissä kinkku- ja juustoviipale, mutta niiden turvin (ja edelleen painavan eilisen illallisen jälkeen) olimme yhdeksältä valmiina lähtemään kohti La Gomeran vanhan tulivuorisaaren keskustaa.
Guancheista (alkuperäisasukkaat Kanarian saarilla ennen kuin espanjalaiset nämä seitsemän saarta ottivat haltuunsa) kuulimme. Mielenkiintoisia tietoja ovat arkeologit ja kansatieteilijät saaneet selvitettyä ruokavalioista, ”yhteiskuntamuodosta”, avioelämästä ja elinkeinoista.
Tunnin bussikyydin jälkeen olimme taas kerran pilvessä, taas kerran kosteassa sumussa, ja aikas vilpoistakin (+12 C??) oli. Mutta ei muuta mahdollisuutta kuin kohti La Gomeran huippua (1487 mpy). Pajariton kylän jälkeen lähdimme nousemaan jäkälän peittämien puiden välistä.
Alakuvassa pehtoori kaukana usvassa— toiseksi viimeinen, joskus. Minä yleensä aina viimeinen. Enkä myönnä että olisin niin huonokuntoinen… tänäänkin 250 otosta joten kuvatessa jään aina hännille. Muuta onneksi ovat odottaneet – ihan mutisematta. 🙂
Huolimatta siitä, että täällä on ollut kovin kuivaa, näimme paljon kukkivia kasveja: neidonkieli ja vuorikultalakka oli monessa paikassa, sen sijaan kanarianpantterinkita tuli minun linssini taakse vain yhden polun varrella.
Kanarianmarketta (keltaisempi kuin meidän versio) ja kukkiva rahapuukin (alla) nähtiin.
Päivän saldo oli 12 km , korkeuseroa nelisensataa metriä, poltettuja kaloreita 1500 kcal, 17 000 askelta, yli neljä tuntia liikkeessä. Kasvoissa tuntui tuuli, ja ahava, ihan kuin keväällä päivän rinteessä olisi viettänyt.
(ylläolevassa kuvasa Agave-kaktuksen takana näkyy osa polusta jota pitkin olimme tulleet..)
Matka jatkui pienten kylien ja viehättävien mäntymetsätaipaleiden kautta, ja kansallispuiston reunalle katettiin lounaspiknik. Saimme taas maistella kaikkia paikallisia erikoisuuksia… ja sitten sattui sellainen ikävämpi juttu, että minä valitsin lounastaukopaikakseni sellaisen, jossa tyräkit (sen katkenneet oksat) sotkivat kuoritakkini aika pahasti. Eikä ainakaan residenssin vessan lavuaaripesussa tullut puhdasta. 🙁
Toinen mainitsemisen arvoinen episodi patikalla sattui kun tulimme yhden – etten sanoisi – rähjähkön – talon pihaan, jossa oli mitä merkillisimmistä tarpeista koottu vuohiaitaus. Minä ja muutama retkueemme miehistä jäimme sitä kuvaamaan kun muut jatkoivat matkaa: ja mitä sattuu? Mäenharjanteelle talon ja vuohiaitauksen yläpuolelle tulee mies (about 35 vee) ja huutaa ihan tosissaan, pui nyrkkiä ja lopuksi heittää sellaisen ison kivenmurikan meidän peräämme. Uuups.
Patikan viimeisten kolmen kilometrin aikana tuuli yltyi ihan hurjaksi.
Oli vaikea pysyä pystyssä, mutta kuinka hienoa olikaan kun sitten olimme reitin tehneet. After-hike paikallisessa ukkobaarissa, jonka viereiselle levikkeelle Oskar busseineen tuli meitä hakemaan. Tunnin matka takaisin San Sebastianiin sujui, kuunnellen opastusta ja ottaen pienet nokkaunet. 🙂
Ennen illallista muuutama tunti aikaa, jolloin ehdimme piipahtaa pienessä supermercadossa, suihkutella, pestä pyykkiä (tyräkki ei lähde …) ja sitten La Tascaan. Taas ruokaa runsaasti. Taas pari tuntia vierähtää nopeasti. Digestiivi (Elixir – kunto-ohjelma?) maistuu pöytäkuntamme yhteistuumin tehdyllä päätöksellä ihan selkeästi ohuelta Sukulakulta…) minkä jälkeen todettiin että on korkea aika siirtyä nukkumaan…
Enää kaksi päivää, enää kaksi patikkaa… Näihin kuviin, näihin tunnelmiin … Huomiseen.
Vuorikultalakka ja kanarianpantterinkita – mainiota!
35 vee -miestä (ja vastaavissa paikoissa asuinsijaansa pitäviä) ajatellessa ei voi kuin hämmästellä. Siellä kaveri vuohilleen aitaa rustaa, ja tämä on hänelle elämisen perusmalli, se oikea; kaikki muu on poikkeamaa, variaatiota.
Elämä on ihimeellistä!
Elämä on laiffii, on jo Matti sanonut…