Milloin minusta on tullut tällainen, että teen hommat vasta viime metreillä, vasta sitten kun dead-line tunkee yöuniin ja vasta sitten kun on jo ”pakko”? Missä vaiheessa on käynyt niin, että teen vaikka mitä muuta mukavaa ennen kuin asetun velvollisuuksien ja luvattujen ja vastuulla olevien asioiden äärelle? Onko vuorotteluvapaa saanut minut lerppuilemaan vai onko niin, että tämmöinen välinpitämättömyys oli olemassa jo aiemmin, että olin alkanut liukua tällaiseen viime-hetken-hektiseen-hysteriaan jo aiemmin?
Niin kuin nyt tämä tiistaina edessä oleva puhekin. Minulla on ollut puoli vuotta aikaa tehdä tämä! Hyvänen aika, puoli vuotta! No hyvä on, myönnettäköön, paineet yleisön suhteen ovat kasvaneet päivä päivältä, mutta minä olen tiennyt, että minulla on oltava pieni puhe valmiina ensi tiistaina ja entinen, tunnollinen minä olisi tehnyt puheen jo ennen Kanarian matkaa, jotta olisin voinut hioa ja säätää sitä, kenties opetella sitä pätkittäin ulkoa, kenties että ehtisin hakea kommentteja ystäviltä ja kollegoilta, ja vielä hioa sanomisiani. Ja nyt? No periaatteessa olen tehnyt sen aika valmiiksi viime viikolla, mutta tänä aamuna heräsin – paitsi taudin aiheuttamaan kipuun – myös tuskaan puheen osalta: sen rakenne onkin käännettävä toisin päin! Ja siinä se sitten kaunis sunnuntain aamupäivä vierähti. Ja vieläkin tuntuu että se pitäisi rakentaa ihan toisella tavalla. ..
Kun oikein luuseriksi olen itseni tässä tuntenut, törmäsin Maija Aallon kolumniin (omani seuraavaan Kalevan ruokatorstaihin minulla on vielä tekemättä!!! mitä minä sanoin!!) Hesarissa. ”Lorvailu vie turmioon”, kirjoittaa Aalto. Näitä samoja asioitahan tässä on tullut mietittyä, vuorotteluvapaa on vienyt peruskysymysten äärelle. Jotenkin juuri tämä kohta Aallon jutusta on lainattava:
Leppoisaan elämään pyrkivältä jää aikaa vapaaehtoistyölle, taiteelle, uusille ideoille ja intohimoille. Onko hän siis enää lintsari? Henkilökohtaisen onnen haikailu ei ehkä yksin riitä, mutta ehkä sen voi saada kaupan päälle, siinä määrin kuin kukaan voi?
Ehkä yhteiskunnan hyvinvointi kokonaisuutena kasvaa, ehkä suurempi hyvinvointi lisää myös sitä tuottavuutta. Siis jos jatkuva talouskasvu yleensä katsotaan jotenkin ekologisesti ja inhimillisesti oivalliseksi tavoitteeksi, verrattuna vaikka jonkinlaisen tasapainon etsimiseen.
Haa! Nämähän alkavat olla jälleen kaltaiselleni puita halailevalle humanistihörhölle sopivia ajatuksia! Uskottavuuteni on pelastettu.
ks. koko kolumni täältä http://www.hs.fi/kotimaa/Näin+lorvailu+vie+meidät+turmioon/a1305556402275
Syyllistääkö Aalto? Ehkä ei tarkoituksellisesti, ehkä minä vain olen jotenkin vereslihalla tämän asian kanssa… Mutta …
Tämä humanistihörhö sai puheen jotensakaan kuosiin puolelta päivin ja lähti ulos. Otti kameran mukaansa, käveli tässä lähitienoolla pari tuntia ja pohti, että onko sitä aina lähdettävä patikoimaan jonnekin huitsin-nevadaan asti, jos kerran täälläkin on näin paljon kaunista kävelylenkillä kuvattavaksi. Mihin tarvitaan mitään La Gomeran laurisilvaa jos Rantapellosta ja Meri-Toppilasta löytyy jotain näin kaunista luontoa!
Lenkiltä palattua ryhdyin aikas äkkiä kokkailemaan. Nuoret olivat ilmoittaneet tulevansa syömään, minä olin onneksi hankkinut vasikanpaistia (milloin sellaista olen aiemmin edes nähnyt kaupassa) ja päätin tehdä Wienin leikettä. Pyrin siihen, että tulos olisi mahdollisimman kaukana mistään huoltsikka-ravinteleiden tai työpaikkaruokaloiden rasvassa tirskuvista possuleikkeistä,. …
Stockan lihamestari neuvoi, että paista leivitetyt (suola ja pippuri pintaan, vehnäjauhoja koko ohueksi nuijitun pihvin pintaan, kasta vatkatussa munassa ja painele sitten pintaan kauttaaltaan hyvää korppujauhetta) pihvit upporasvasssa: paistinpannuun pari senttiä rypsiöljyä ja yhteensä noin neljä-viisi minuuttia (pari minuuttia puoleltaan) paistoa. Valutin pihvit talouspaperin päällä ennen tarjolle vientiä. Sitruunaa tarjosin, anjovikset ja kaprikset jätin pois, koskapa tiesin, ettei meillä niistä minua lukuunottamatta kukaan pitäisi. Eivätkä ne taida ihan alkuperäiseen versioon kuuluakaan. Pihveille seuraksi sinisiä perunoita (blue kongo) ja salaattia. Tyttärelle speciaalina kipollinen egeri-sieniä paistettuna ja pippuroituna. On kovin perso moiselle herkulle… 🙂
Saisipa vasikanpaistia joskus toistekin: hyvää oli. Tämä 1800-luvulta Italiasta (cotolette Milanese? eikös vain ole sama ruoka?) ja Espanjasta Ranskaan ja Itävälta-Unkariin kulkeutunut klassikkopihvi on melkoista retroruokaa. Miksihän se on juuri Wienin leike? Pitäisi ottaa selvää… Ehkä tästä ei kuitenkaan tule meidän perheen ykkösherkkua.
Ja jälkkäriksi uusimmasta Stockmann Exclusive-lehdestä hoksattu resepti: paista omenaviipaleita rosmariinivoissa fariinisokerin kera ja tarjoile zabaionen kanssa. Suosittelemme äänin 5 – 0.
